Endurance 24h 22.-23.2.2014: Voi mitä nautintoa!

Sunnuntaina 23.2.2014 klo 11:08 rouvani kirjasi ylös kommenttini: "Voi mitä nautintoa!" 24 tunnin juoksukisaa oli jäljellä enää tai vielä 52 minuuttia, joten sanojeni tarkoituksesta ei välttämättä voisi olla täysin varma. Voin paljastaa, että se oli puhdasta sarkasmia. Siinä vaiheessa oli nautinto kaukana, vaikka pääosin kaikki oli mennytkin hyvin. Kelataanpa vähän taaksepäin.

Ennen starttia

Kisa-aamuna ajelimme Espooseen, etsimme vapaan huoltopöydän ja asetuimme valmiiksi vuorokauden viettämiseen. Minä laitoin kisavermeet kuntoon ja moikkailin muutamia tuttuja. Sitten kello olikin jo 12.00 ja lähdin matkaan hieman vajaan 140 muun kanssa. Vai pitäisikö sanoa fingerporilaisittain 140 hieman vajaan kanssa. Siitä sitten aloin toteuttaa suunnitelmaani: 8 minuuttia juoksua, 2 minuuttia kävelyä. Garminiin ei mahtunut kuin 99 tuollaista intervallia, mutta niilläkin laskin selviäväni aamuun kello puoli viiteen saakka. Silloin voisin tehdä uudet intervallit loppuun saakka, tarvittaessa erilaisella rytmityksellä.

Kisa eteni pääosin suunnitelmani mukaan. Aikatauluni salli vessakäynnit, pienet pysähtelyt ja arpomiset huollossa, jalkojen kunnon tsekkaukset ja muut vastaavat operaatiot. Olihan tämä ensimmäinen kertani, eikä aivan jokaista minuuttia ja metriä tarvinnut olla budjetoituna laskuriin. Usko vähimmäistavoitteeseeni (sata mailia) oli alusta asti vahva ja enemmänkin oli realistista odottaa. Thorströmin Jaana sanoikin minulle heti alussa, että unohda se sata mailia, koska se on liian helppo tavoite. Hän määräsi tavoitteekseni 177 km, jonka oli itse juossut omassa debyytissään. Mikäs siinä, ajattelin.

Ensimmäisen kuuden tunnin aikana keräsin pyöreästi 51 km ja toisen 46 km. Alustaa oli sanottu kovaksi. Sitä se olikin, mutta en kokenut sitä ongelmaksi oikeastaan missään vaiheessa. Hidas vauhtini varmasti auttoi asiaa. Noin viiden tunnin jälkeen vasen lonkankoukistaja kuitenkin ilmoitteli pienestä kivusta. Ajattelin sen johtuvan kaarrejuoksusta ja päätin tarkkailla tilannetta. Kuuden tunnin jälkeen vaihdettiin kiertosuuntaa, mikä toi mukavaa vaihtelua touhuun. Noin klo 19 oli pastatarjoilu, jonka yhteyteen sovitin vähän pidemmän huollon. Tarvittavilla toimenpiteillä lonkankoukistajan ongelma asettui, ja sain jatkaa matkaa hyvissä voimin ruokaa massussa.

Pasta Bolognese, kiitos!

Puolenyön jälkeen sitten mentiin sellaiselle alueelle, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Samalla kiertosuunta vaihtui taas. Pidin klo 00.20 huoltotauon jaloille, vaikka klo 01 sen olisi voinut taas ajoittaa pastanjauhamisen yhteyteen. Rakkotilanne kuitenkin huolestutti, ja halusin hieraista Compeed-puikkoa kriittisiin kohtiin. Aikaahan siinä meni, mutta sain sysättyä uusia ongelmia tunneilla eteenpäin. Pasta maistui edelleen hyvin, ja jaksoin sen avulla yli vaikean yön. Kolmas neljännes oli selvästi kisani huonoin osuus. Matkaa kertyi vain 38 km, sillä istuin huollattamassa jalkojani vielä uudestaan vähän ennen kuutta. Yhteensä tälle kuuden tunnin jaksolle kertyi lorvailua varmaan tunnin verran, mutta halusin ottaa varman päälle, että eteneminen ylipäänsä jatkuu loppuun asti.

Aamukuudelta suunta vaihtui viimeisen kerran. Puoli viideltä olin ohjelmoinut mittariini uuden rytmin, 6 minuuttia juoksua ja 2 minuuttia kävelyä. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä aamuyön ongelmien jälkeen homma alkoi taas kulkea. Keräilin noin 7,5 km jokaisena tuntina, mikä oli enemmän kuin olin uskaltanut ennakoida. Juostujen kierrosten ajat alkoivat olla taas hyvällä tasolla verrattuna myös lauantaihin, eli jopa alle 2:40. Seitsemältä sai puuroa, joka maistui hyvin ja antoi energiaa.

Ukko juoksee, rouva huoltaa. Kuva: Esko Anttila

Sadan mailin rajapyykki meni rikki joskus puoli kymmenen aikaan. Se ei vielä tyydyttänyt, sillä aikaa oli jäljellä reilusti. Jaana oli jossain vaiheessa helpottanut tavoitettani parilla kilsalla, ja 175 km tuntui minustakin olevan mahdollista, sillä aikaa oli vielä 2,5 tuntia. Kymmenen jälkeen kaikki kuitenkin synkkeni. Uusia rakkoja poksahteli esiin kuin sieniä sateella, ja askellus alkoi ontua. Jossain vaiheessa pääni pehmeni hieman, ja annoin itselleni luvan kävellä enemmän. Taisin kävellä peräti kahdeksan kierrosta peräkkäin, mutta lopulta jaloissa alkoi tuntua edes vähän paremmalta.

Aloin taas juosta. Ensimmäisen juoksukierroksen jälkeen tokaisin tuon otsikossakin seisovan kommenttini. Eihän se hyvältä tuntunut, mutta aikaa oli enää reilut 50 min ja mittarissa 172 km. Pelkkä kävely ei olisi välttämättä riittänyt tarvittaviin kolmeen kilsaan. Ja halusinhan minä päästä siihen alussa määrättyyn tavoitteeseen. Itse asiassa halusin päästä siitä kilometrillä ylikin, ihan vain vaikka huumorimielellä.

Huumorimieltä

Juoksin puoli kahteentoista asti 6+2 -rytmillä, kunnes päätin juosta loppuun saakka. Siinä vaiheessa paikalla alkoi olla mukavasti katsojia, jotka kannustivat kaikkia. Samoin huoltosuoralla alkoi kova kannustus. Vaikka vähän ahdistikin, päätin olla kävelemättä. Kierrosaikani nopeutuivat, ja 178 km lävähti tauluun reilut 4 minuuttia ennen loppua. Jatkoin samalla tahdilla kerätäkseni ylimääräiset sadat metrit talteen. Mittari näytti 178,638 km, kun aikaa oli jäljellä noin 1 min ja 50 s. Laskin, että 179 km menee rikki, jos pystyn vielä aloittamaan oikean munaravin. Jostain sitä voimaa löytyi, sillä painoin kierroksen aikaan 1:40 ja rikoin 179 km. Sitten aika loppuikin ja homma oli ohi.

Kiri irtoaa. Kuva: Esko Anttila

Kävelin huoltosuoran poikki kohti omaa pöytääni. Jo viimeiset kierrokset olivat nostattaneet valtavan tunnemyrskyn joka kerta juostessani siitä ohi. Vähän aikaa keräsin itseäni yksikseni, mutta lopulta ei auttanut mikään, vaan itkun piti antaa tulla ihan kunnolla. Silloin olisin voinut sanoa vilpittömästi: "Voi mitä nautintoa!"

Keräilyerä

Itkisitkö onnesta?

Eskon kuvat löytyvät täältä.