Mistä puhun kun puhun fyysisestä kantista

Olen parin viime viikon aikana lukenut kaksi hyvin erilaista juoksuaiheista kirjaa. Oikeastaan Tero Hyppölän 226 – Fyysinen kantti kertoo enimmäkseen triathlonista ja kestävyysharjoittelusta, mutta se päätyy kuitenkin miehen ultrajuoksusuorituksiin. Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on nimensä mukaisesti juoksua ja juoksun filosofiaa käsittelevä kirja. Vaikka molemmat ovat omaelämäkerrallisia teoksia, niiden näkökulmat ovat hyvin erilaiset. Hyppölä on normaalia päivätyötä tekevä ja kovalla työllä itsensä kestävyyslajien Suomen huipulle nostanut mies, joka on omakustanteisesti kirjoittanut ja julkaissut tarinansa. Murakami taas on juoksua harrastava ammattikirjailija.

Murakamin kirjasta olin kuullut paljon kehuja, joten odotukseni olivat jokseenkin korkealla. Ne jäivät suurimmalta osin täyttymättä. Mies kyllä käy läpi monia juoksuun liittyviä näkökulmia ja kertoo kisakokemuksistaan kouriintuntuvasti, mutta jotain jää puuttumaan. Ehkäpä hän kirjailijana eksyy liian hienoihin sanoihin ja kielikuviin, kun yrittää kertoa loppujen lopuksi varsin yksinkertaisista asioista. Hän juoksee, koska tykkää juoksemisesta, mikäs sen hienompaa. Kuitenkin kilpailut vaikuttavat olevan hänelle todella tärkeitä, ja niissä epäonnistuminen jää kalvamaan pitkäksi aikaa. Hän antaa kuvan pitkistä juoksuista jonain todella ihmeellisenä asiana, mikä vaikuttaa lievästi huomiohakuisuudelta. Mies myös ylpeilee sillä, ettei ota kävelyaskeltakaan edes sadan kilometrin kilpailussa. Luultavasti ymmärsin koko kirjan ihan väärin, sillä moni on pitänyt sitä jonkinlaisena filosofisena oodina juoksulle. Minusta Murakami vain toistelee suppeasti ajatuskuvioita, joita moni juoksija on käynyt läpi itsekin.

Hyppölää en tuntenut etukäteen kuin Juoksufoorumin nimimerkiltä, mutta foorumilaiset olivat kehuneet myös hänen kirjaansa. Se tempaisi minut heti mukaansa. Hyppölän tarina lähtee liikkeelle hänen uimaritaustastaan edeten sitten luonnollisesti pyöräilyyn ja juoksuun. Varsin suora kerronta sisältää kovaakin kritiikkiä ja lakonista huumoria mutta ennen kaikkea asiaa kovasta harjoittelusta. Miehellä on aktiivinen liikuntatausta ja pohjat kunnossa, joten hänen lähtökohtansa kovaan treeniin on täysin erilainen kuin meillä kypsällä iällä kuntoilun löytäneillä. Se kirjassa ehkä kiehtookin. Päivätyönsä ja perheensä ehdoilla Hyppölä harjoittelee mielessään triathlonin huipputaso ja sittemmin ultrajuoksun kärki. Ja hän harjoittelee todella kovaa. Useaan kertaan tuleekin esille, että huipulle tähdättäessä pitää rautaisen peruskunnon päälle rakentaa jos mahdollista vielä kovempi vauhtikestävyys. Tämä siis myös täysmatkan triathlonille tähdätessä. 24 tunnin juoksuun valmistautuessa mies höllää vähän tuosta periaatteestaan ja tekee sen sijaan valtavia määräviikkoja.

Hyppölä puhuu paljon itsensä ja oman kehonsa tuntemisesta. On tärkeä tietää, milloin vamma on tuloillaan, jotta voi vähän hellittää ja selvitä lyhyellä tauolla. Myös heikkouksien parantaminen saa paljon huomiota. Sisäratojen ultrajuoksujen tiukat kaarteet ovat hankala paikka jaloille, joten Hyppölä vahvistaa niitä juoksemalla satoja kierroksia ympyrää noin 15 metrin radalla eri huoneissa kotonaan. Kuulostaa hurjalta mutta ennen kaikkea omistautuneelta.

Juoksun harrastajien kyllä kannattaa lukea molemmat kirjat, sillä Murakamistakin moni saa varmasti irti enemmän kuin minä. Ehkäpä itseäni vain ahdistaa viime aikoina monissa blogiteksteissä ja foorumikirjoituksissa vastaan tullut tapa glorifioida juoksua. Että ollaan sankareita, kun päästään maraton maaliin tai muuta vastaavaa. Minusta olemme vain ihmisiä, jotka harrastavat mieleistään lajia.