Olen hidas juoksija. Tällaiseen tulokseen olen päätynyt, kun olen tarkkaillut omaa juoksuhistoriaani ja peilannut sitä muiden aloittelijoiden kehitykseen. Jollekulle tuollainen havainto voisi olla varsin ikävä, ja jopa harrastuksen lopettaminen voisi tulla mieleen. Minä en ole moksiskaan. Tykkään nimittäin juosta hiljaa ja matalalla sykkeellä. Olisi kieltämättä aika ikävää olla hidas juoksija, joka haluaa juosta kovaa, tai nopea juoksija, joka haluaisi juosta hiljaa, mutta se tuntuisi epäluonnolliselta.
En muista ikinä olleeni nopea juoksemaan. Lapsuusvuosien peleissä en pärjännyt vauhdilla, vaan minun oli pakko luottaa pelisilmääni. Kun sekään ei ollut huippuluokkaa, niin minusta ei koskaan tullut jalkapalloilijaa tai jääkendoilijaa. Kävelen kyllä nopeasti, mistä saan kuulla usein rakkaalta vaimoltani. Niin muistan tehneeni aina, siis myös paljon ennen juoksemisen aloittamista.
Edellisen perusteella ei ole vaikea arvata, että pidän erityisen paljon peruskuntoharjoittelusta. Huomaan välillä tekeväni sitä myös vauhtikestävyyden kustannuksella, mutta parempi sentään kai noin päin. Ainoa ongelma asiassa on se, että kisoissa olisi kiva juosta sen verran kovaa ja samalla mukavuusalueen yläpuolella, että saisi kuntoonsa nähden asiallisia tuloksia. Eli esimerkiksi maratonilla pitäisi pystyä painamaan jonkin verran pk-alueen yläpuolella ja puolimaratonilla jo aivan anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Tulevalla ultrakokeilulla sen sijaan saan mennä turvallisesti peruskestävyysalueella. Ilmankos koko ultrailu on alkanyt kiinnostaa entistä enemmän...
Toki olen tehnyt maratonharjoittelussani lähes kaikkien ohjelmien suosittelemia vauhtikestävyysharjoituksia yleensä kaksi kertaa viikossa. Toinen harjoitus on yleensä ollut maratonvauhtinen, jonka olen mennyt kyllä yleensä sykkeen mukaan, jottei sitä tule vedettyä liian kovaa jonkin utopistisen tavoitevauhdin mukaan. Toinen vk-harjoitus on sitten ollut vielä vauhdikkaampi, eli olen tehnyt vetoja tai jonkinlaisia tempojuoksuja puolimaratonin vauhdilla tai paremminkin syketasolla. Täytyy myöntää, että tämä tuntuu usein varsin hapokkaalta ja jää välillä tekemättäkin. Nopeus- tai maksimikestävyysharjoittelua olen tehnyt korkeintaan muutaman kerran vuodessa, sillä toistaiseksi en ole kokenut saavani siitä hyötyä sen rasittavuuteen nähden.
Nyt tein heinäkuun käytännössä pelkkää pk-harjoittelua, jotta pystyisin juoksemaan mahdollisimman paljon. Ajattelin tuon näkyvän vauhtini hidastumisena, mutta toivoin kasvaneen peruskunnon kompensoivan sen varsinkin loppuvuotta ajatellen. Kävi kuitenkin niin, ettei vauhtikestävyystreenieni vauhti ole hidastunut lainkaan, kun nyt palasin niihin elokuun jälkimmäisellä puoliskolla. Peruskestävyyteni taas on parantunut ainakin sillä mittarilla, että pystyn juoksemaan matalilla sykkeillä entistä kovempaa. Olen tästä vähän hämmästynyt mutta ennen kaikkea iloinen. Sain peruskestävyyttäni parannettua ilman vauhdin menetystä, mikä kai on aika optimaalinen tilanne ultralle tähdättäessä.
Harrastuksen edetessä oppii koko ajan enemmän itsestään, kehostaan ja reagoimisestaan erilaisiin harjoituksiin. Olen aina ajatellut, ettei kehossani ole varmaan yhtään nopeaa lihassolua. Havaintoni vahvistavat tätä käsitystä, mutta toisaalta suosimani treenit ovat voineet muuttaa aiemmatkin vähät nopeat solut hitaiksi. Joka tapauksessa kehitystä on tapahtunut näinkin, ja olen ymmärtänyt pitäväni runsaasta juoksemisesta. Se kai tässä harrastuksessa on pääasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti