Joensuu Night Run 12 h 17.-18.11.2012

Kun viisi ja puoli vuotta sitten aloittelin juoksuharrastusta, ohjelmani harjoituksissa saatettiin kävellä viisi minuttia ja juosta minuutti. Ja se yksikin minuutti tuntui pahalta. Pitkä matka on siis tultu tähän päivään, kun voin Joensuun reissun jälkeen kutsua itseäni ultrajuoksijaksi.

Kisaa edeltävä viikko oli varsin mielenkiintoinen, sillä kaiken muun hässäkän keskellä tein ison päätöksen työrintamalla. Lauantaina pääsin kuitenkin matkaan yllättävän levollisin mielin. Sain lepäillä koko viiden tunnin matkan asuntoauton sängyllä ilman pelkoa jalkojen jumittumisesta. Joensuun Areenalle saavuimme vähän kuuden jälkeen. Aiemmin olin käynyt siellä vain Nightwishin ja Amorphiksen keikoilla, mutta osasin arvella sen soveltuvan hyvin myös urheiluun.

Lähtöä edeltävät pari tuntia menivät tosi nopeasti. Omat varusteet sain sentään itsenäisesti kuntoon, mutta oman huoltopöydän käytöstä piti vähän vakoilla vinkkejä kokeneemmilta. Oli myös todella mukavaa vaihtaa muutama sana nettimaailmasta tuttujen ja paljon minua neuvoneiden ultraajien kanssa. Samalla kisajännitys hieman laski. Tuli tunne, että ei täällä tarvitse kuin juosta, juoda ja syödä. Kaikki ovat tuttuja ja mukavia hommia.

Olin päättänyt, että lähden matkaan niin, että juoksen aina 19 minuuttia ja kävelen minuutin. Tuon rytmin lopulta ohjelmoin sykemittariinkin, sillä samalla se muistutti minua juomisesta 20 minuutin välein. Toki olin valmis lisäämän kävelypätkiä heti, kun siltä tuntuisi. Olin suunnitelmissani jakanut kisan neljään kolmen tunnin pätkään. Kesän ja syksyn hyvien treenien ansiosta olin nostanut tavoitteeni sataan kilometriin. Luulin olevani realisti ja jaoin kilometrit neljänneksille niin, että ensin kasaan 29 km ja sitten laskevasti 26, 24 ja 21 km. Odotin siis selvää vauhdin hidastumista. Näillä spekseillä lähdin taivaltamaan, kun Jukka Keskisalo ampui haulikolla lähtölaukauksen tasan kahdeksalta.

Homma lähti liikkeelle hämmästyttävän helposti. Kierrosajat olivat vähän alle kahden minuutin, mikä tarkoittaa noin 6 min/km-vauhtia. Maltoin kävellä suunnitelluissa väleissä, mitä nyt vähän pyöristin minuutteja, jotta sain juomat mukaani aina kävelypätkän alussa. Syke oli alle 140 ja välillä jopa alle 135. Olisi ollut tosi helppoa lisätä vauhtia, mutta järki voitti, ja päätin säästellä voimia ja jalkoja. Kolmen tunnin jälkeen olin juossut rapiat 29 kilometriä, eli toistaiseksi suunnitelma piti.

Toinen kolmen tunnin setti juostiin normaalisti vastapäivään, kun ensimmäinen oli menty myötäpäivään. Taisin innostua hieman suunnanvaihdosta, sillä aluksi kierrosaikani paranivat muutamalla sekunnilla. Samalla syke kohosi lähelle 150:ttä . Meno oli kuitenkin kevyen tuntuista edelleen. Pieniä imeytymisongelmia kuitenkin ilmeni, sillä vatsaan alkoi kertyä juomaa. Suolatabletit auttoivat sen verran, ettei asia vaikuttanut etenemiseen, mutta tilannetta piti tarkkailla koko ajan. Hieman huoletti, ettei vessahätää ollut vielä tullut. Suunnitelmani oli ottaa geeliä tunnin välein ja se piti ensimmäiset viisi tuntia. Kello yhdeltä otetun geelin jälkeen ilmeni pientä ällötyksen tunnetta, joten päätin pitää taukoa niistä. Samalla aloin hörppiä enemmän jaffaa kuin urheilujuomaa, sillä se tuntui uppoavan parhaiten. Kuuden tunnin täyttyessä mittarissa oli reilut 57 kilometriä, eli toisella kolmen tunnin pätkällä olin juossut pari kilometriä enemmän kuin suunnitelmassani, vaikka olin alkanut ottaa kävelypätkiä hieman useammin.

Heti kuuden tunnin jälkeen huomasin yhtäkkiä, että vasempaan isovarpaaseen alkoi sattua rakon takia. Tajusin heti, ettei niin voinut jatkaa, ja kurvasin huoltoon. Siinä meni sitten vajaa varttitunti molempien isovarpaiden rakkoja puhkoessa, puhdistaessa ja teipatessa. Heitin naamaan Ibumaxin, jotta rakkojen ympärysten kipu vähän laimenisi. Joku konkari kyllä totesi ennen kisaa, että hänen mielestään särkylääkkeet ovat dopingia, mutta siitä minä tuossa vaiheessa vähät välitin. Lääkkeelle oli tässä tapauksessa selvä kohde, enkä ottanut niitä vain yleiseen jomotukseen. Varikkokäynnin jälkeen matka jatkui taas ihan mukavasti. Kierrosajat olivat jo yli kahden minuutin, mutta kilometriin käytin edelleen reilusti alle 7 minuuttia. Tällä kolmen tunnin pätkällä taisin aloittaa hörppiä mustikkasoppaa, joka upposi tosi hyvin ja antoi energiaa. 7,5 tunnin kohdalla kävin vihdoin ensimmäisen kerran vessassa. Ykkösasialla toki vain, mutta se oli kuitenkin hyvä merkki. 9 tunnin kohdalla minulla oli kasassa noin 81 km, eli tällä pätkällä etenin juuri tavoitteeni mukaan 24 km.

Viimeinen kolmen tunnin pätkä alkoi, ja tavoitteestani puuttui enää 19 km. Vielä en ollut varma mistään, sillä pelkäsin energian voivan loppua hetkellä millä hyvänsä. Olin kuitenkin lopettanut geelien ottamisen jo monta tuntia sitten, eikä urheilujuomakaan ollut oikein maistunut enää. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt. Ehkäpä rauhallinen aloitus ja lukuisat matalasykkeiset treenilenkit olivat tehneet tehtävänsä, ja rasva-aineenvaihdunta toimi nyt tositilanteessa. Vauhtini itse asiassa parani, ja olin taas hyvin lähellä 2 minuutin kierroksia. 90 kilometrin ja 10 tunnin kohdalla tapahtui vihdoin se odotettu asia, ja sain huikata huoltajille, että nyt minä menen paskalle. Onnellisen perhetapahtuman jälkeen matka jatkui, mutta askel alkoi painaa koko ajan enemmän ja enemmän. Tokaisinkin vaimolleni täysin tosissani, että nyt mennään kyllä pelkällä Pyhällä Hengellä. Toisaalta tavoite oli jo tosi lähellä, mikä antoi voimia.

97 kilometrin ja vajaan yhdentoista tunnin kohdalla kävin uudestaan täysistunnolla, jotta saan sitten painaa satasen täyteen ilman hidasteita. Näin kävikin, ja viimeiset neljä kierrosta olen näköjään painellut kaikki alle kahden minuutin. Sinä aikana tuli käytyä läpi valtava tunnemyrsky, ja sain pidättää kyyneliä ihan tosissani. Kaikki kivut ja rasitukset olivat poissa noilla kierroksilla. Ja kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään lukema 100, oli tunne uskomaton. Minun oli tarkoitus pysähtyä seuraavalla kierroksella huoltoon tankkaamaan, mutta siitä ei tullut mitään, kun tunteet olivat niin pinnassa. Sanoin vaimolleni, etten pysty nyt puhumaan, ja jatkoin vain matkaani.

Pelkäsin vähän, että vatsa tulisi täyteen satasen rikkomisesta, mutta sain jatkettua vielä viimeiset kolme varttia. Niillä vauhti taas hidastui tankkauksen ja fiilistelyjen takia, mutta lopussa sentään sain vielä kirin aikaan. Viimeinen 10 minuuttia meni jonkinlaisessa hurmoksessa, sillä yleisö taputti käsiään ja kaikki juoksijat tuntuivat saavan jostain lisävoimia loppukiriin. Itsekin vedin viimeisen kierroksen puoleentoista minuuttiin. Sitten urakka olikin ohi, ja oli aika jakaa ja vastaanottaa onnitteluja. 106,575 km on enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa.

Suuri kiitos onnistumisesta kuuluu vaimolleni, joka hoiti huoltotehtävänsä erinomaisesti. Radalle minua ei tarvinnut komentaa kertaakaan, mutta mielialani ja kuntoni seuranta sujui tosi hyvin, kuten myös lennosta hoidettu tankkaus. Lisäksi DJ:n musiikkiin sopivat tanssiliikkeet ja muu huumori pitivät mieleni virkeänä. Vanhempani toimivat myös ilmeisen hyvin huoltajan huoltajina, sillä Anne ei nukahtunut kertaakaan. Kiitos myös Lauralle, joka toisena noviisina taivalsi tätä matkaa kanssani ensin ajatuksen tasolla ja sitten kilpailussa. Korvaamatonta apua tarjosivat myös Eeva, Harri ja Ilpo. Olisin mokannut monta asiaa valmistautumisessa ilman vinkkejänne.

Mitä kisasta sitten jäi käteen? Mahtava kokemus, uusia tuttuja ja hyvä tulos nyt ainakin. Ensi kerralla olen monessa asiassa viisaampi. Varpaat olivat kisan jälkeen aika heikossa hapessa, mutta se taitaa kuulua asiaan.

Huonompi tuuri kävi siinä, että sain kisan jälkeen elimistööni jonkinlaisen tulehduksen. Luultavasti se on peräisin lihasvaurioista ja ilmenee sitten esimerkiksi selän peittävinä näppylöinä ja silmaluomen turvotuksena.

Toisaalta tällaiset jutut kuuluvat asiaan, kun otetaan miehestä mittaa. Ja lopulta kyse on vain huonosta tuurista, sillä ei tällaiset oireet mitenkään yleisiä ole. Lääkärisetä kyllä antoi harrastukseni kuulla kunniansa, mutta turvallisempaa tämä on kuin moni arkinen asia. Veikkaanpa että Joensuun yössä voisi tulla paljon pahempaakin jälkeä.

Viimeistelyt Joensuuhun

Lauantaina se kisa sitten olisi. Viimeisen viikon ohjelmassa ja toiminnassa noudattelen maratonvalmistautumisissa tutuiksi tulleita ja hyviksi havaittuja linjoja. Ohjelmassa on pari rentoa mutta reipasta lenkkiä, joilla haen lähinnä hyvää fiilistä juoksuun. Tankkauksessa painotan lähes normaalia syömistä muutamilla välipaloilla tukevoitettuna. Runsas normi- ja kuplaveden juominen tietysti kuuluu asiaan. Maitohappobakteerikuurin otan myös, jotta ongelmien mahdollisuus pienisi entisestään.

Viime viikolla juoksin neljällä lenkillä yhteensä 45 kilometriä. Parilla lenkillä tuli juostua vähän normaalia reippaampaa vauhtia, mutta niilläkin lämmittelin ensin aiotun kisavauhdin tuntumassa, ettei tule mitään revähdyksiä tai vastaavia. Lauantaina köpöttelin 18 kilometrin semipitkiksen tässä kodin ympäristössä. Terassi toimi huoltopisteenä, sillä kokeilin vasta viime viikolla varmistunutta järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa. Hyvin tuntui tuokin uppoavan. Uskon, että suurimmat vatsaongelmani tulevat esiin vasta kovemmilla tehoilla, kuten maratoneilla on nähty.

Lauantain semipitkiksellä huomasin, että syke oli vähän koholla alusta lähtien. Näin on onneksi ollut aiemminkin keventelyvaiheessa sekä itselläni että muilla, joten en sen kummemmin huolestunut. Keventelyn ja nousukunnon piikkiin laitan myös sen, että yli 6 minuutin kilometrivauhti tuntui aika pahalta ja siitä oli rentous kaukana. Menin suosiolla vähän kovempaa, jolloin kaikki tuntui paremmalta, mutta syke pysyi vielä ihan mukavasta 140 tuntumassa. Eipä noilla sykkeillä enää tässä vaiheessa niin väliä ollutkaan, mutta vauhdin osalta heräsi ajatuksia. Jos nimittäin kisassa tuntuu, että rento vauhti on suunniteltua kovempaa, niin sillä se on sitten mentävä, koska puristamalla juokseminen ei liene järkevää. Lepuutellaan jalkoja sitten vaikka vähän useammilla kävelypätkillä.

Varustepuoli on vielä vähän mietinnän alla. Otan mukaan Nike Lunarglidet ja Sauconyn ProGrid Guidet ja päätän sitten siellä, kummilla lähden matkaan. Sauconyt ovat vähän tilavammat, joten ne voisin säästää vaihtokengiksi, jos ja kun jalat turpoavat yön mittaan. Kompressiosukat voisivat olla turvallisin valinta, vaikka en ole ikinä kärsinyt pohjekrampeista (kop, kop...). Hallissa pitäisi olla yli 17 astetta lämmintä, joten hihaton paita ja lyhyet trikoot lienevät valintani. Päähän laitan putkihuivin, jotta hiki ei valuisi silmille.Vaseliini ja ihoteippi nyt ovat mukana lyhyemmilläkin matkoilla.

Järjestäjän tarjoamat eväät ovat varsin monipuoliset, mutta lisäksi raahaan Joensuuhun ainakin Dexalin urheilujuomaa, geelejä, kofeiinipitoista suklaata, suolatabletteja, puuropusseja ja Vihreitä kuulia. Kuulostaa itse asiassa aika hauskalta lähteä hölkkäilemään ja syömään herkkuja. On tosin vaikea sanoa, mikä maistuu aamuyöllä, mutta kokeilun varaa on ainakin.

Mukaani lähtevät vaimoni ja vanhempani. Isän tehtävänä on lähinnä ajella asuntoautoa ja äidin pitää seuraa vaimolleni, joka pääasiassa vastaa huollostani. En tosin ole ollenkaan varma, mitä kaikkea huoltajien pitää tehdä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä heille välitettäväksi. Ainakin tankkaussuunnitelmani toteutumista he voisivat tarkkailla, jotta saan tarpeeksi nestettä ja energiaa siinäkin vaiheessa, kun ajatukseni ei enää ole aivan kirkkaimmillaan. Lisäksi he saavat lätkiä minua turpaan, jos yritän keskeyttää ilman jotain oikeasti pahaa loukkaantumista tms.

Entä fiilikseni tässä vaiheessa? Vähän jännittää ja olo on kuin flunssa olisi iskemässä. Aivan tavalliset kisaa edeltävät tuntemukset siis. Viime aikoina on ollut niin paljon mietittävää arkisissa asioissa, ettei kisajännitys ole vielä päässyt aivan ahdistuksen asteelle. Toivottavasti se ei tämän kummemmaksi muutukaan, vaan pääsen rennolla mielellä viivalle. Sen jälkeen alkaakin täysin uusi seikkailu.

Viikko 44/2012 – Pikkaisen tehoa treeniin

Seitsemän päivän treeniputken jälkeen maltoin pitää maanantain lepopäivänä, mutta tiistaina palasin sorvin ääreen. Erilaisissa ultraohjelmista löysin viitteitä, että tässä vaiheessa viikkokilometrejä pitäisi vähentää sellainen 40 %, mutta samalla tehoja voisi kasvattaa jonkin verran. Tarkoituksena on keventää hieman rasituskuormaa ja hakea herkkyyttä vähän vauhdikkaammalla askelluksella. Päädyin juoksemaan perusnylkytysten seassa pari kiihtyvää lenkkiä, jotka olivat jääneet ohjelmastani Kullervo-maratonin jälkeen.

Kiihtyvien lenkkien kryptiset merkinnät viittaavat Marius Bakkenin maratonohjelman sykealueisiin E1-E5. Vauhtikestävyystreenin kannalta noissa kahdessa merkittävin alue on E3, jossa pyöritään aerobisen kynnyksen tuntumassa mutta enimmäkseen yläpuolella. Yllättävän mukavalta tuntui juosta noilla sykkeillä ja vauhdeilla pitkästä aikaa. Jos ja kun yritän ensi vuonna heivata maratonajastani reilusti pois, otan varmasti Bakkenin 3:30-ohjelman käyttööni.

Perjantaina lönköttelin reilun 25 kilometrin pitkiksen, joka sisälsi muutaman kilometrin Radiomäen urheilukentällä. Varmasti ratajuoksuun olisi pitänyt totutella paljon enemmän, mutta parempi se on edes tässä vaiheessa käydä siellä kokeilemassa muutaman kerran. Mitään muuta ihmeellistä en siellä huomannut kuin sen, että onpas tasaisella alustalla helppo pitää yllä haluttua sykettä ja vauhtia. Näitä Lahden mäkiä taapertaessa tuo meinaa ihan unohtua. Jotta tämän pienen tehoviikon teema toteutui entistä paremmin, vedin Ratikalla myös muutaman vähän vauhdikkaamman kilometrin. Bakkenin asteikolla kokeilin painella vain E2-tasolla eli syke oli edelleen alle aerobisen kynnyksen, mutta selvästi yli 140 kuitenkin. Varsin vaivatta pääsin kilometriajoissa lähelle viittä minuuttia, mikä lämmitti mieltäni suuresti.

Vähitellen olen alkanut yrittää saada henkistä pakettia kasaan kisaa varten, kun tärkeimmät ja kovimmat treeniviikot ovat jo takana. Välillä tuntuu, että olen treenannut hyvin ja paljon, mutta välillä tulee mieleen, että olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. No, enää ei ole tehtävissä muuta kuin selvittää itsensä terveenä lähtöviivalle mahdollisimman hyvässä vireessä.