Viime viikolla tuli juostua sata kilometriä, mikä oli pieni lipsahdus maltillisessa progressiossa. Se oli kuitenkin tietoinen ja harkittu ratkaisu, koska tiesin maanantain ja tiistain menevän ilman juoksua. Satanen oli tässä vaiheessa ihan hyvä määrä pääkopan kannalta. Se on jonkinlainen osoitus, että tässä ollaan oikealla tiellä. Maanantaina fysioterapeutti ei huomannut vanhassa vaivapaikassa mitään erikoista, joten heti jalka ei ainakaan rasittunut liikaa.
Keskiviikosta sunnuntaihin tuli juostua joka päivä Liikuntakeskus Lumon matolla. Aikataulut sattuivat menemään niin, että mattojuoksu oli järkevintä. Tämän päivän kolmituntisen myötä sain kasaan 80 km. Se tuntui kevyeltä määrältä, mikä on erittäin hyvä merkki. Monet moittivat mattojuoksua keinotekoiseksi ja tylsäksi, mutta minulle se tuntuu sopivan. Aiempina vuosina kaksi tuntia taisi olla maksimikesto, mutta nyt kolmekin tuntui ihan inhimilliseltä. Hiihtokisoja katsellessa aika kului nopeasti. Lisäksi maton viereen oli helppo kasata riittävä määrä juotavaa. Tällä viikolla tein 1,5 vuoden sopimuksen tuonne kuntokeskukseen, joten mattojuoksu tulee varmasti vielä tutummaksi jatkossa. Samalla saan kerättyä helppoja lisäkilometrejä, kun hölkkäilen alkuverryttelyt ennen raudan pumppaamista.
Startfitnessin kenkäpaketti saapui tällä viikolla. Huomasin siellä hyvän tarjouksen suosikkikengistäni (Sauconyn ProGrid Guide 5) ja tilasin kerralla kaksi paria. Minulla on tällä hetkellä käytössä jo kahdet sellaiset, mutta halusin varastoon parit idioottivarmat kengät, joilla voin tehdä peruslenkkejä ja juosta pitkiä kisoja. Kun edessäni olivat uutuuttaan kiiltävät tossut, halusin vertailla niitä jo käytössä oleviin.
Vasemmalta: juostu 0 km, 502 km ja 861 km. Kuvausassistenttina Myy.
Vasemmalta: 861 km, 502 km ja 0 km.
Lenkkareiden pohjia ei tule tarkkailtua kovinkaan usein. Toki kiviä tulee poisteltua välillä, mutta usein tossut saavat elää omaa elämäänsä. Vanhempien, vihreäpohjaisten Sauconyen ajattelin jo olevan käyttöikänsä loppusuoralla, ja kyllähän niiden pohja aika sileältä näyttää verrattuna uusiin. Niillä on juostu maratonennätykseni sekä ennen kaikkea debyyttiultrani vaativa jälkipuolisko. Mattojuoksussa ne välttävät vielä ihan hyvin muutaman sadan kilometrin verran.
861 km mittarissa.
Kahdet muut Sauconyt ovatkin keskenään jopa samanväriset, joten niiden kohdalla vertailu on hyvin helppoa. 500 kilometriä näkyy pohjassa, mutta juoksutuntumassa se ei vielä tunnu. Kenkä on ehkäpä parhaimmillaan juuri nyt, kun se muokkaantunut jalalle sopivaksi, mutta vaimennus on edelleen kohdallaan.
Kävin vajaa kuukausi sitten ravitsemusterapeutilla. Sain sinne lähetteen, koska hemoglobiiniarvoni ovat edelleen olleet turhan alhaalla. Asiantuntija saisi katsoa ruokavaliotani sekä raudan kannalta että yleisemminkin. Pari viikkoa ennen käyntiäni aloin pitää ruokapäiväkirjaa, jotta miehellä olisi analysoitavaa. Heti ensimmäisenä päivänä keksin napsia kuvia pääaterioistani, koska määrien arviointi tuntuivaikealta. Olisi ainakin näyttää kuva, vaikka desilitra- tai gramma-arviot olisivatkin päin prinkkalaa.
Maksalaatikkoa, parsakaalia ja punajuurisalaattia
Terapeutti kyseli liikkumisestani ja totesi sen menevän korkeimpaan kulutusluokkaan. Sitten selailtiin päiväkirjaa ja todettiin rytmin olevan säännöllinen. Annoskoot olivat hyviä ja muutenkin ne näyttivät pääosin terveellisiltä. Sitten ynnäiltiin esimerkkipäivän energiansaantia ja ravintoaineita yhteen. Tulos oli selvä. Energiaa tulee aivan liian vähän kulutukseen verrattuna. Hiilihydraatteja tuli sentään sopivasti, mutta proteiinia ja rasvaa tarvittaisiin aika reilustikin lisää. Sain ohjeen syödä enemmän välipaloja, joista saisin proteiinia. Erityisesti arkiviikoilla se olisi tärkeää. Viikonloppuisin kerroin treenavani eniten ja syöväni paljon kaikenlaista. Se on kuulemma viikonlopuiksi ihan oikea linja, jotta jaksaa harjoitella. Rautaa sain nyt ihan riittävästi, kun olin järkevästi aloittanut nestemäisen lisäraudan nauttimisen. Se ei välttämättä nosta hemoglobiinia paljonkaan, mutta sellaista se urheilijan anemia kuulemma on. Ja kyllä, hän piti minua urheilijana.
Perunaa, makkarastroganoffia , punajuurisalaattia ja parsakaalia
Rautalisään terapeutti suhtautui myönteisesti. Suurin pelkoni ennen käyntiä oli ollut se, että hän tuomitsee kaikki lisäravinteet ja kertoo, että kaiken tarpeellisen saa normaalista ruokaympyrästä. Tällaisesta tuomiosta ei ollut tietoakaan. Rautalisän lisäksi mies suositteli palautumisjuomaa treenien jälkeen. Kerroin ottavani lisäproteiinia voimaharjoittelun jälkeen ja joskun maltoa pitkiksen jälkeen. Hän kertoi, että minun kannattaa vetää noista sekoitettu palautumisjuoma joka treenin jälkeen. Heraproteiinia kannattaa kuulemma ottaa muinakin päivinä. Rasvaa saisin helposti pähkinöistä, joista kerroin pitäväni verrattuna esim. erilaisiin öljyihin.
Pastaa, lohikastiketta, salaattia ja punajuurta
Nyt olen noudattanut näitä uusia ohjeita marraskuun ajan. Olen yrittänyt syödä enemmän aamulla sekä välipala-aikoina. Treenien jälkeen olen hörppinyt proteiinia ja maltoa. Pähkinöitä menee aamulla jogurtin kanssa ja illalla muuten vain. Painoa ei ole tullut lisää, vaan se on pysynyt normaalin vaihtelun sisällä. Olen huomannut, että palautuminen on ollut nopeampaa, vaikka treenit ovat samalla koventuneet. Kai voisi sanoa, että kannatti käydä asiantuntijan pakeilla.
Syyskuun juoksutauko, fysioterapia ja lihaskuntotreeni ovat purreet sen verran hyvin, että olen vähitellen päässyt kasvattamaan juoksumääriäni. Viiden edellisen viikon kilometrit ovat olleet 29, 47, 54, 67 ja 74. Olen kerännyt ne neljällä tai viidelle lenkillä viikossa. Näyttää onneksi siltä, että olen onnistunut säilyttämään maltin progressiossa, sillä jalan tilanne on aika hyvä. Erityisesti pitkiksien kanssa olen ollut varovainen, sillä vasta kahdella edellisellä viikolla juoksin sellaiset. Toissa viikolla meni 21 km ja viime viikolla jo melkein 26 km. Vasen pakara ja reisi eivät enää osoita juuri mitään oireita. Ihan samalta vasen puoli ei tunnu kuin oikea, mutta en muista, ovatko ne ikinä tuntuneetkaan identtisiltä. Fysioterapeutin mukaan tulehdusta ei enää ole eikä jänne ole enää kuin viulunkieli. Myöskään takareisi ei kiristy normaalia enempää.
Juoksuja aion jatkaa samaan malliin, eli kasvatan määrää maltillisesti. Tällä viikolla ei taida tulla edes yli 70 kilometriä, mutta sunnuntaina aion kokeilla kolmen tunnin pitkistä. Siihen tarvitaankin sitten enää puolisen tuntia lisää, niin ollaan minulle sopivalla tasolla. Nyt olen juossut pitkiksen sunnuntaisin ja semipitkiksen perjantaisin. Semipitkis tarkoittaa tässä vaiheessa jotain reilut puolitoista tuntia (n.17-18 km) kestävää lenkkiä. Lauantaisin olen käynyt aamulla salilla ja uimassa ja illalla vähän hölkkäämässä paikkoja auki. Toistaiseksi tuo on tuntunut hyvältä järjestelmältä, mutta täytyy miettiä sitä tarkemmin määrän kasvaessa. Vähitellen kasaan jonkinlaisen treeniohjelmankin, sillä pelkällä "riittävästi ulkoilua" -teemalla juoksen itseni uudestaan telakalle melko varmasti. Onneksi tiistain kuorotreenit ja lähes viikoittainen fysioterapia aiheuttavat pakollisia lepopäiviä. Tai no, kuorotreenien jälkeen olen muutaman kerran tehnyt jotain pientä jumppaa, vaikka silloin ollaankin jo lähellä nukkumaanmenoaikaa.
Treeniohjelman tekeminen olisi siinäkin mielessä tärkeää, että sillä saan jaksotettua lihaskuntoharjoittelun juoksun sekaan. Enimmäkseen teen keskivartalo- ja pakaraliikkeitä jumppapallolla mutta myös kuormittavampaa treeniä kahvakuulalla. Kerran viikossa käyn salilla vääntämässä enemmän maksivoimatyyppistä treeniä pääasiassa jaloille ja selälle. Olen alkanut mitata rasituskertymää myös lihaskuntoharjoittelusta, sillä varsinkin kahvakuulan kanssa heiluminen on yllättävän kovaa treeniä myös aerobisesti. Juoksufoorumilla väheksytään jonkin verran kahvakuulailua ja muuta toiminnallista lihaskuntoharjoittelua, mutta itse satun tykkäämään sellaisesta. Lisäksi uskon, että keskivartalon lihasten kestävyys on tärkeintä omissa juoksuissani. Siihen kahvakuula, jumppapallo ja esim. tasapainolauta ovat oivia välineitä.
Edellisestä bloggauksestani on vierähtänyt tovi. Tässä välissä on tapahtunut paljon ja ei mitään. Yritin jatkaa korvaavien liikuntamuotojen kokeilua, mutta sitten iski flunssa. Parannuttuani ehdin käydä kerran lenkillä, kunnes flunssa poiki jälleen kerran poskiontelotulehduksen. Sen aikana en alkanut hölmöillä sen kummemmin, mitä nyt pientä staattista keskivartalojumppaa vähän kokeilin. Yli viikko siinä meni, mutta nyt homma alkaa näyttää paremmalta. Äsken kävin kokeilemassa ensimmäisen yli tunnin juoksulenkin kuukauteen, ja kylläpäs se maistuikin hyvältä!
Tässä välissä olen käynyt muutaman kerran fysioterapeutilla. Hän on hieronut, laittanut jalkaan ultraa ja neuvonut venytyksiä sekä vahvistavia liikkeitä. Ennen kaikkea hän on paikallistanut ongelman syyn. Keskivartaloni lihaskunto on niin huonolla tolalla, että se aiheuttaa takareisille liikaa kuormaa. Sen siitä saa, kun on ollut laiska. Nyt asiaa on tullut muutos. Olen esimerkiksi hankkinut jumppapallon, jonka avulla saan tehtyä tehokasta treeniä erityisesti korsetille mutta myös pakaroille ja takareisille. Myös kahvakuula on saanut kyytiä nyt taudin mentyä ohi. Seurauksena takareisi on jo paljon parempi ja rennompi eikä kipua tai muitakaan tuntemuksia enää juurikaan ole.
Lokakuun aion ottaa juoksun kannalta vielä jokseenkin maltillisesti. Ainakaan yli kahden tunnin lenkkejä en aio tehdä. Lihaskuntotreeni sen sijaan jatkuu ahkerana, mutta tietysti alan totuttaa jalkoja taas juoksuun. Peruskunto ei sairastelun myötä ehtinyt kadota kovinkaan pahasti, mutta suorituskyvystä kyllä lähti aimo annos. Se ei sinällään haittaa, sillä seuraavien kuukausien aikana en aio kisata enkä mässäillä vauhdeilla. Tarkoitus on tahkota mahdollisimman paljon kilometrejä mahdollisimman järkevästi, jotta olisin ilman vaivoja lähtöviivalla Espoon Ratiopharm Arenalla lauantaina 22.2.2014 klo 12. Silloin juostaan Endurance 24h, jonne ilmoittauduin jo syyskuun alussa. Toki tiesin joutuvani lepäämään vähän ja kuntouttamaan paikkoja, mutta Vierumäen missaaminen loi pakottavan tunteen lähteä tuonne kokemaan vuorokaudenjuoksun huuma. Minkäs siinä pieni ihmismieli mahtaa, kun tulee pakottava tunne.
Kärsin alaraajavammasta. Toisin kuin jääkiekon playoff-pelien yhteydessä, voin kertoa asiasta tarkemminkin. Takareiden ja pakaran kiinnityskohdan seudulla on jonkinlainen tulehdus. Hieman se on varoitellut pitkin kesää, mutta nyt oli aika viheltää peli poikki ja hoitaa se kuntoon. Pelkkä omatoiminen juoksun vähentäminen ja lihashuolto ei vain riittänyt tällä kertaa. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkettä ja antoi lähetteen fysioterapeutille. Juoksun sijaan kannattaa kuulemma tehdä jotain korvaavaa, vaikka kokonaan ei juoksuakaan tarvitse lopettaa. Jalka kyllä kestäisi juoksua, minkä Nuuksion kisakin todisti, mutta pitemmän päälle en usko sen kestävän ultratreenausta. Siksi homma pitää hoitaa kuntoon nyt, kun se luultavasti onnistuu mahdollisimman pienillä vahingoilla ja nopeasti.
Nyt on kuudes juoksuton päivä, ja tällä viikolla olen jo pyöräillyt, uinut, tehnyt kotoista kuntopiiriä sekä kokeillut Pilatesta dvd:n avulla. Toistaiseksi pää on pysynyt kasassa, vaikka kyllä jokainen juoksijan näkeminen vähän kirpaisee. Pieneksi lohdutukseksi ostin tänään uudet lenkkarit, kun kerran Salomonin tossuja oli edullisesti Karisman Intersportissa. Ja gaiterit sai kaupan päälle!
Kisasuunnitelmat tässä menivät vähän uusiksi. Vierumäellä olivat ensin muuttaneet maastomaratonin puolikkaaksi, ja lopulta puolikaskin on vähin äänin hävinnyt nettisivujen ohjelmasta. Ultratavoitteen olin siirtänyt Wihan sataselle, mutta se taitaa nyt jäädä väliin. Vähän harmittaa, sillä olisin voinut hyvinkin selvitä urakasta alle kymmenen ja puolen tunnin. Toisaalta maratonin ennätystäkin olisi voinut parantaa tänä syksynä, sillä alle 5 min/km pitäisi olla mahdollista nykykunnossa. No, turha niitä on jäädä miettimään. Nyt pitää saada alaraaja kuntoon ja sitten treenit taas kunnolla käyntiin. Ensi vuonna on isoja tavoitteita, joita en ala tässä vaiheessa sössiä.
Treenimielessä hankala elokuu tuli päätettyä könyämällä Nuuksiossa maratonin verran. Kisaan olin ilmoittautunut jo hyvissä ajoin, mutta lopullinen osallistumispäätös jäi lopulta samalle viikolle. Juoksukertojen ja -määrän vähentäminen oli kuitenkin parantanut jalan tuntemuksia, joten päätin lähteä matkaan. Tänä vuonna on vaivannut muutenkin jonkinlainen aneemisuus ennen kisoja, joten pitihän se tarttua taas härkää sarvista ja jättää lusmuilut sikseen.
Tarkoitus oli juosta kisa vain lenkkimielellä. Olin päättänyt kävellä kaikki ylämäet ja arvelin loppuajan painuvan noin kuuteen tuntiin. En oikeastaan keventänyt kisaan ollenkaan, vaan juoksin edellisenä sunnuntaina pitkiksen ja kisaviikon keskiviikkona vielä tunnin vauhtitreenin. Mitäpä sitä turhia hifistelemään, kun ei ollut mitään tavoitteita. No, olisi ehkä kannattanut vähän keventää, niin kisasta olisi voinut nauttia enemmän.
Matkaan lähdettiin klo 9.30. Päädyin letkaan, jossa vauhti tuntui sopivalta ja syke pysyi pääosin peruskuntoalueella. Vähän voimattomalta homma kuitenkin tuntui. Reilun tunnin jälkeen piti kivuta Solvallan laskettelurinteen päälle. Yritin kävellä mäen ihan rauhassa, mutta jalat hapottivat silti pahasti. Takana oli 11 km, mutta olo oli varsin kehno. Eipä siinä mitään, matka jatkui. Seuraava juomapiste olisi 26 kilsan kohdalla, jolloin olin suunnitellut sekoittavani ultrajuoksijoiden suosiossa olevan taikajuoman (Leaderin Active Sport). Tuolla 15 kilometrin pätkällä sain sinänsä hyvää harjoitusta ultria varten, sillä koko pätkä oli kovin tuskainen. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että viimeistään juomapisteellä helpottaa. Sitähän se usein ultrillakin on. Heikossa vaiheessa pitää vain malttaa odottaa sitä, että kyllä homma alkaa taas jossain vaiheessa kulkea.
Onnistuin raahautumaan juomapisteelle asti, ja sen jälkeen alkoi kulkea paremmin. Taikajuoma upposi hyvin ja vaikutti nopeasti. Seuraava ja viimeinen juomapiste olisi jo 7 kilometrin päässä, joten siinä oli luonnollinen etappi edessä. Toki eteneminen oli kovaa vääntöä koko ajan, ja väsyneillä jaloilla sai jatkuvasti varoa kaatumista, mutta ei se näyttänyt olevan helppoa muillakaan. Selkiä alkoi ilmestyä eteen yhä useammin. Viimeiseltä juomapisteeltä otin vielä täytettä urheilujuomapulloon ja lähdin loppujen 9 kilometrin kimppuun.
Loppu tuli itse asiassa aika mukavasti. Ampiainen tosin pisti vasemman jalan akillesjänteeseen heti juomapisteen jälkeen, mutta siitä ei koitunut muita ongelmia kuin kipua. Aiemmin kesällä sain pistosta vähän heikon olon, mutta nyt en sellaista ainakaan huomannut. Vedin myös ihan kunnon lipat tuolla loppupätkällä. Onneksi siitä tuli vain pari naarmua polveen ja pieni kolaus itsetunnolle. Loppukiriä en oikein saanut aikaan, ja maaliviiva oli melkoinen helpotus. Kello pysähtyi vähän alle viiden ja puolen tunnin. Maalissa olo koheni nopeasti, ja hölkkäilin pari kertaa autolle hakemaan vaihtovaatteita ja muuta sinne unohtunutta.
Ei paljon naurattanut maalissa
New Balancen MT110:t toimivat koko matkan hyvin. Märillä kallioilla ja pitkospuilla oli vähän liukasta, mutta niin näkyi olevan muillakin kengillä. Kompressiosäärystimistä oli sekä suojaa että tukea. Inov-8:n reppu toimi myös moitteetta. Varusteista ei siis jäänyt kiinni. Mies sen sijaan olisi voinut olla paremmassa kunnossa tai ainakin levänneempi. Polkujuoksua olisi pitänyt harjoitella enemmän, etten olisi jatkuvasti kompuroinut matalalla askeleellani. Jaloissa olisi pitänyt olla paljon enemmän voimaa mäkiä varten. Tuossapa teemoja jos ja kun aion jatkossakin juosta polkukisoja. Mutta menihän tuo noinkin, vaikka nautintoa se ei ollutkaan.
Nyt on hyvin kaksijakoiset fiilikset. Heinäkuun juoksut menivät erinomaisesti, sillä sain hölkkäiltyä yli 400 km. Samalla onnistuin kuitenkin pitämään maltin mukana ja pitämään välissä kevyempiä jaksoja. Näin rasituskertymä ei kasvanut mittareiden eikä tuntemusten mukaan liian suureksi missään vaiheessa. Voisi jopa sanoa, että treeni maistui ja maistuu edelleen paremmin kuin koskaan. Sitten tulee kuitenkin muutamia muttia...
Akuutein mutta samalla helposti hoituvin ongelma löytyy vasemman takareiden ja pakaran seudulta. Siellä on pientä jumia, joka täytyisi lepäillä kuntoon. Toukokuun Uusi Lahti -juoksussa muistan sen vaivanneen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin se on pysynyt kurissa venyttelyllä, putkirullauksella ja hieronnalla. Mistään vakavasta ei liene kyse, sillä kipu on tosi lievää. Nyt se on alkanut tuntua myös kävellessä, ja juostessa vaikutukset alkavat tuntuvat myös selän jumittamisena. Fyssari/hieroja neuvoikin lepuuttelemaan vähän, ja ajattelin totella kiltisti. En nimittäin halua pitempiaikaista vaivaa, eikä tässä toisaalta ole mikään pakko runtata väkisin kohti kisoja.
Aivan oikein. Ei ole pakko runtata väkisin kohti kisoja, sillä heinäkuun lopussa päätin jättää 24h-juoksun tältä vuodelta. Treenit olivat menneet hyvin, ja haluaisin niin olevan myös koko loppuvuoden ja ensi talven ajan. Ensimmäinen 24h kuitenkin vetää mitä todennäköisemmin mehut pois niin pitkäksi aikaa, ettei se tunnu tässä vaiheessa järkevältä. Panostan mieluummin treenin jatkuvuuteen, koska viime talven paha katkos kummittelee vieläkin ajatuksissa. En muutenkaan koe kisoja niin tärkeiksi ja voin hyvin treenailla vain pelkän fiiliksen takia.
Vierumäen 12 tunnin karkelostakaan en ole enää niin varma. Siihen kilometrini riittäisivät, jos jalkavaiva menee pian ohi. Jotenkin vain tuntuu, että henkisellä puolella ei jaksa juuri nyt panostaa kisaan keskittymiseen ihan täysillä. Kolmen viikon kesäloma ei tainnut riittää raskaan talven ja kevään nollaamiseen. Töihin paluu oli harvinaisen vastenmielistä, ja tämän kuun aikana siellä saattaa odottaa ikäviä asioita etätöidenkin jatkumisen suhteen. Siinä mielessä tässä on vähän turhaa stressiä, joka ei voi olla näkymättä myös fysiikan puolella.
Samalla tuntuu, että siviilielämä ja muut harrastukset repivät liikaa eri suuntiin. Kuoro ja laulutunnit eivät ole vielä edes alkaneet, mutta silti ajankäyttöä on joutunut miettimään tarkasti jo nyt. Kyllä tässä joutuu väkisin miettimään jonkinlaisia isoja ratkaisuja joko työ- tai harrastusrintamalla, jotta paketin saa pysymään paremmin kasassa.
Sain kolmisen viikkoa sitten joitakin synttärionnitteluja, joissa toivoteltiin paljon hyviä kilometrejä ja puhuttiin ultrajuoksijasta. Kaikki toivotukset olivat varmasti aitoja ilman häivääkään pilkasta, mutta syystä tai toisesta ne jäivät pienestä identiteettikriisistä kärsivään mieleeni. Samoja mietteitä olen pyöritelly ennenkin, kun olen pohtinut esimerkiksi Enduranceen liittymistä. Kysymys kuuluu: olenko ultrajuoksija?
Perusluonteestani johtuen mieleeni tulee ensin syitä, miksi en ole ultrajuoksija. Lajin suurin legenda Yiannis Kouros määrittelee vasta 24 tunnin juoksun olevan ultrajuoksua, vaikka yleensä ultrista puhutaan kaikkien yli maratonin mittaisten matkojen yhteydessä. Kourosin pointti on se, että vasta tuolloin joutuu ylittämään oman fysiikkansa ja juoksemaan mielensä ja tahdonvoimansa avulla. Minähän olen juossut vain 12 tunnin kisan ja Bodominjärven ultraintervallin, joissa matkaa on kertynyt rapiat 100 km molemmissa.
Harjoitusmääräni eivät ole ultrajuoksijoiden harjoitusmäärien tasolla. Kun ei lasketa kilpailu-kilometrejä mukaan, juoksin viime viikolla kilometriennätykseni 108 km. Kuukausiennätykseni on 359 km. Määrät eivät ole sen kummempia kuin monella vielä reilusti yli kolmen tunnin maratoonarilla. En myöskään tee vielä riittävän pitkiä treenejä, joita kutsutaan ylipitkiksi lenkeiksi. Toistaiseksi olen tyytynyt vain maratonmittaan.
Miksi sitten olisin ultrajuoksija? No, olen kuitenkin juossut nuo kaksi kisaa, joita yleisesti pidetään ultrajuoksutapahtumina. Juoksumääränikin ovat kasvussa, mutta kasvu on ollut osittain pakostakin aika maltillista. Harjoitteluni on todellisten ylipitkien lenkkien puutteesta huolimatta tietyllä tavalla ultramaista, koska juoksen paljon alhaisella sykkeellä. Sillä yritän kouluttaa elimistön rasva-aineenvaihduntaa ja totuttaa jalkoja lisääntyvään rasitukseen. Tarkoitus on saada kroppa luulemaan, että pitkä ja matalatehoinen juoksu on sille mitä luonnollisin olotila.
Mitä tästä jää käteen? Ainakin olen matkalla. Suunta on selvä, vaikka lopullinen päämäärä puuttuu vielä. Jokainen etappi tällä matkalla on tärkeä, enkä usko pikavoittoihin. Mitään menestys-tavoitteitahan minulla ei tietenkään ole, vaan näen homman vain itsensä kehittämisenä ja harrastuksena. Itsekriittisenä perfektionistina tuo "vain itsensä kehittäminen" voi toki saada välillä aika hurjia sävyjä, mutta oppimista ja itseensä tutustumista tämä on joka päivä. Näillä mennään.
Vierumäen tapahtumaan on vain vähän yli kaksi kuukautta aikaa, ja minä pähkäilen vieläkin matkavalintaa. 24h on ollut kiikarissa nyt ainakin puoli vuotta, mutta siinä epäilyttää moni asia. Toisaalta voisi ajatella, että jos tässä vaiheessa ei tiedä lähtevänsä vuorokauden taipaleelle, ei sinne todellakaan kannata lähteä. Siksi 12 tunnin mahdollisuus on alkanut kiehtoa enemmän. Ja kyllä, otsikon sana "vain" lienee pääosin outoa huumoriani.
Ensimmäinen suuri mutta ovat treenimääräni. Talven ongelmien jälkeen ne eivät ole kokonaisuutena sellaisella tasolla, jolla haluaisin. Toki viime aikoina homma on edennyt, ja selvä nousujohteisuus näkyy käppyröissä. Seuraavista juoksumäärieni kehitystä esittävistä kuvioista kuitenkin paljastuu rumahko totuus.
Juoksukilometrit kuukausittain 2011-2013
Juoksutunnit kuukausittain 2011-2013
Vuoden 2011 alussa keksin haluavani juosta maratonin vielä alle kolmekymppisenä. Siksi pidän sitä tavoitteellisen treenaukseni alkuna. Siitä lähtien olen yrittänyt lisätä määrää maltillisesti, ja eteenpäin onkin menty, kuten entinen mursuviiksinen jalkapallovalmentaja tapaa sanoa. Viime vuonna löysin ultrajuoksun ja haluni pyrkiä ultrajuoksijaksi. Silloin ei ihan aina maltti pysynyt mukana, ja heinäkuun ennätyskilometritehtailu päättyi penikkavaivoihin. Sain kevennyksellä ja korvaavalla treenillä itseni kasaan, ja lokakuussa tehty määräharjoittelu mahdollisti ihan kohtuullisen debyytin Joensuussa. Sen jälkeen tapahtuikin paljon sellaista, mikä vaikuttaa tämän vuoden pääkisaani.
Joensuun jälkeen iski roima yleistulehdus, jota seurasivat jatkuvat flunssat ja ainakin yksi poskiontelotulehdus. Joulu-helmikuun juoksukilometrit ovatkin jo ihan naurettavalla tasolla. Tammikuussa sain hiihdeltyä ja lumikenkäiltyä jonkin verran, mutta helmikuun influenssa jälkitauteineen vei alamäen entistä jyrkemmäksi. Sieltä olen noussut vähitellen, mutta tämäkin tilitys kertonee sen, että henkisellä puolella epäonnistunut treenitalvi rassaa vieläkin. Siksi 24h voi olla liian iso pala. Siellä ei voi alkaa jossitella.
Toinen epäilyttävä seikka paljastui, kun kävin lomani aluksi fysioterapeutilla kartoituttamassa ruhoni. Mitään todella dramaattista ei paljastunut, mutta paljastuin pahemman luokan notkoseläksi. En siis osaa oikein hallita lantiotani, mikä suomalaisella miehellä ei sinänsä yllätä, mutta juoksussa se häiritsee paketin pitoa kasassa. Myös vartalon kiertoliikkuvuus oli aika surkealla tasolla. Pienempää ongelmaa oli oikean jalan ylipronaation kanssa. Pitää kyllä julkisesti kehua Fysakoksen palvelua, sillä tällaisen harrastelijankin tarpeet otettiin vakavasti ja yksilöllisesti huomioon.
Kolmas Vierumäen 24h:ssa epäilyttävä seikka on ajankohta. Syyskuun loppupuolen säät voivat tarjota hyvinkin eksoottisen kokemuksen. Iltakuudelta starttaava juoksu vaatii entistä kovempaa kuuppaa, jos vettä tulee reilusti yötä kohti mentäessä. Joensuun kisa oli hallissa, joten jo pelkkä siirtyminen ulkoilmaan tuo yhden uuden muuttujan. Siksi aamukuudelta starttaava 12h voisi olla minulle järkevämpi tässä vaiheessa. Tähän suuntaan sain Bodomillakin opastusta, mutta itsehän nämä asiat pitää ratkaista.
Katselen vielä tämän ja ensi viikon treenien sujumiset ennen lopullista päätöstä, mutta kyllähän tässä tietynlainen ajatus jo päässä muhii. Tiedän kyllä pystyväni taivaltamaan vuorokaudenkin läpi, mutta haluan vähentää kuolonmarssin mahdollisuuden minimiin. Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Viime viikonloppuna tuli kierrettyä kahdeksan kierrosta Bodominjärven ympäri. Valmistautuminen kisaan meni vähän totutusta poiketen, sillä edellisen viikon pieni köhä loi varjonsa koko osallistumiselle. Sunnuntain kevyt 1,5 tunnin lenkki ja maanantain hieronta kuitenkin paljastivat, ettei kyseessä ollut mikään oikea pöpö, joten päätin matkustaa Espoon murhamaisemiin. Köhän takia kevensin harjoittelua aika reilusti jo edellisellä viikolla, mitä en olisi muuten tehnyt. Tarkoitus kun oli osallistua lähinnä harjoitusmielessä kilometrejä keräten. Loppujen lopuksi tuli kuitenkin edettyä ihan oikealla kisatuntumalla.
Tavoitetta oli vaikea asettaa, koska en tuntenut reittiä ollenkaan. Sen puhuttiin olevan mäkinen, joten 6 min/km -vauhtikin tuntui kovalta tavoitteelta. Tietysti ykköstavoite oli selvitä maaliin saakka, mutta toki jonkinlainen tavoitevauhti piti olla. Tuo kutosen keskivauhti olisi tarkoittanut loppuaikaa 10:24.
Ensimmäinen kierros osoitti reitin tosiaan olevan aika mäkinen, mutta toisaalta mäet olivat lyhyitä ja ihan hyvin juostavia. Toisella kierroksella kokeilin kävellä muutamassa mäessä, mutta hylkäsin ajatuksen seuraavilla kierroksilla. 13 km jaksan kyllä juosta kokonaan, ja starttien väleissä ehtii levätä. Itse asiassa homma eteni kohdallani niin, että parin ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksin ilman liikoja säästelyjä. Pari-kolme viimeistä kierrosta meni jo raastotuntumalla, sillä juurikaan kovempaa en olisi enää päässyt. Onnistuin kuitenkin pitämään melko tasaisen vauhdin koko kisan ajan, kuten alta voi huomata.
Ajat ovat virallisista tuloksista ja siten varmasti oikein. Kahden viimeisen kierroksen kohdalla Garmin ja sen käyttäjä sekoilivat hieman, joten sykkeet eivät ole ihan koko kierrosten ajalta. Niiden tasot lienevät kuitenkin aika lähellä oikeita. Viidennellä kierroksella tapahtui selkein notkahdus niin ajallisesti kuin tehollisestikin. Samassa mökissä majoittunut kaksinkertainen Spartathlon-läpäisijä Sakari Haka muistutti aiheellisesti, että sydän on lihas, joka ei väsyessään jaksa pumpata enää samaan tahtiin kuin aiemmin. Siksi sykettä ei saa enää nousemaan tarpeeksi. Ja sitä varten me treenaamme, että sydän jaksaisi aina vain pitempään. No, tuo näkyi tosi hyvin kolmella viimeisellä kierroksella. Ylämäissä yritin kaikkeni, mutta maksimisyke ei noussut enää kuin nipin napin aerobiselle kynnykselle. Vauhtini kuitenkin säilyi kaikesta huolimatta yllättävä hyvin, ja kuuden kierroksen jälkeen kymmenen tunnin alitus alkoi näyttää mahdolliselta. Loppuaika oli 09:54:32. Siihen olen enemmän kuin tyytyväinen.
Viimeinenkin kierros on ohi
Sakarin kautta saankin oivan aasinsillan kilpailun toiseen merkittävään antiin. Häneltä ja myös samassa mökissä majoittuneelta Kumpulaisen Juhalta oli hienoa saada pieniä ja suuriakin vinkkejä ultraamiseen. Thorströmin Jaanan kanssa taas tuli edettyä jokaisen kierroksen alkupätkä samaa vauhtia ja juteltua tästä harrastuksesta. On hienoa, kuinka noviisi otetaan vakavasti ja toisaalta opastetaan lajin saloihin.
Mitä hommasta jäi käteen? Ainakin se, että tuo vajaa 24 tuntia on pitkä aika olla kisassa. Välissä sai toki käydä suihkussa, levätä ja tankata, mutta väsymys alkoi kyllä painaa yöllä. En nukkunut käytännössä yhtään, vaan torkahdin vain muutamaksi minuutiksi ennen kello kahden ja viiden startteja. Huomasin myös kilpailuhengettömyyteni. Olin ennen viimeistä kierrosta vain kuusi sekuntia Robert Frimania perässä, mutta en lähtenyt haastamaan häntä, kun huomasin tuon mainion tyypin pinkovan paukusta karkuun. Osaan näköjään taistella vain itseäni vastaan. Toisaalta näyttää siltä, että tunnen kuntoni kohtuullisen hyvin ja pystyn tekemään tasaisia suorituksia. Taidan olla hidas mutta suhteellisen varma. Ei kai mikään huonoin lähtökohta näissä hommissa.
Olen parin viime viikon aikana lukenut kaksi hyvin erilaista
juoksuaiheista kirjaa. Oikeastaan Tero Hyppölän 226 – Fyysinen kantti kertoo enimmäkseen triathlonista ja
kestävyysharjoittelusta, mutta se päätyy kuitenkin miehen
ultrajuoksusuorituksiin. Haruki Murakamin Mistä
puhun kun puhun juoksemisesta on nimensä mukaisesti juoksua ja juoksun
filosofiaa käsittelevä kirja. Vaikka molemmat ovat omaelämäkerrallisia teoksia,
niiden näkökulmat ovat hyvin erilaiset. Hyppölä on normaalia päivätyötä tekevä ja
kovalla työllä itsensä kestävyyslajien Suomen huipulle nostanut mies, joka on
omakustanteisesti kirjoittanut ja julkaissut tarinansa. Murakami taas on
juoksua harrastava ammattikirjailija.
Murakamin kirjasta olin kuullut paljon kehuja, joten
odotukseni olivat jokseenkin korkealla. Ne jäivät suurimmalta osin täyttymättä.
Mies kyllä käy läpi monia juoksuun liittyviä näkökulmia ja kertoo
kisakokemuksistaan kouriintuntuvasti, mutta jotain jää puuttumaan. Ehkäpä hän
kirjailijana eksyy liian hienoihin sanoihin ja kielikuviin, kun yrittää kertoa
loppujen lopuksi varsin yksinkertaisista asioista. Hän juoksee, koska tykkää
juoksemisesta, mikäs sen hienompaa. Kuitenkin kilpailut vaikuttavat olevan
hänelle todella tärkeitä, ja niissä epäonnistuminen jää kalvamaan pitkäksi
aikaa. Hän antaa kuvan pitkistä juoksuista jonain todella ihmeellisenä asiana,
mikä vaikuttaa lievästi huomiohakuisuudelta. Mies myös ylpeilee sillä, ettei
ota kävelyaskeltakaan edes sadan kilometrin kilpailussa. Luultavasti ymmärsin
koko kirjan ihan väärin, sillä moni on pitänyt sitä jonkinlaisena filosofisena
oodina juoksulle. Minusta Murakami vain toistelee suppeasti ajatuskuvioita,
joita moni juoksija on käynyt läpi itsekin.
Hyppölää en tuntenut etukäteen kuin Juoksufoorumin
nimimerkiltä, mutta foorumilaiset olivat kehuneet myös hänen kirjaansa. Se
tempaisi minut heti mukaansa. Hyppölän tarina lähtee liikkeelle hänen
uimaritaustastaan edeten sitten luonnollisesti pyöräilyyn ja juoksuun. Varsin
suora kerronta sisältää kovaakin kritiikkiä ja lakonista huumoria mutta ennen
kaikkea asiaa kovasta harjoittelusta. Miehellä on aktiivinen liikuntatausta ja
pohjat kunnossa, joten hänen lähtökohtansa kovaan treeniin on täysin erilainen
kuin meillä kypsällä iällä kuntoilun löytäneillä. Se kirjassa ehkä kiehtookin.
Päivätyönsä ja perheensä ehdoilla Hyppölä harjoittelee mielessään triathlonin
huipputaso ja sittemmin ultrajuoksun kärki. Ja hän harjoittelee todella kovaa.
Useaan kertaan tuleekin esille, että huipulle tähdättäessä pitää rautaisen
peruskunnon päälle rakentaa jos mahdollista vielä kovempi vauhtikestävyys. Tämä
siis myös täysmatkan triathlonille tähdätessä. 24 tunnin juoksuun
valmistautuessa mies höllää vähän tuosta periaatteestaan ja tekee sen sijaan
valtavia määräviikkoja.
Hyppölä puhuu paljon itsensä ja oman kehonsa tuntemisesta.
On tärkeä tietää, milloin vamma on tuloillaan, jotta voi vähän hellittää ja
selvitä lyhyellä tauolla. Myös heikkouksien parantaminen saa paljon huomiota.
Sisäratojen ultrajuoksujen tiukat kaarteet ovat hankala paikka jaloille, joten
Hyppölä vahvistaa niitä juoksemalla satoja kierroksia ympyrää noin 15 metrin
radalla eri huoneissa kotonaan. Kuulostaa hurjalta mutta ennen kaikkea
omistautuneelta.
Juoksun harrastajien kyllä kannattaa lukea molemmat kirjat,
sillä Murakamistakin moni saa varmasti irti enemmän kuin minä. Ehkäpä itseäni
vain ahdistaa viime aikoina monissa blogiteksteissä ja foorumikirjoituksissa
vastaan tullut tapa glorifioida juoksua. Että ollaan sankareita, kun päästään
maraton maaliin tai muuta vastaavaa. Minusta olemme vain ihmisiä, jotka
harrastavat mieleistään lajia.
Nyt kun Vierumäen kisaan on kolmisen kuukautta, voisi olla paikallaan tehdä pieniä linjauksia kesän treenisuunnitelmaan. Aiemmin ajattelin noudattaa ultraharjoitteluun muokattua Bakkenin ohjelmaa, mutta siitä löytyi joitain ongelmia. Vaikka viikon intensiivisimmän harjoituksen korvaisi toisella pitkällä lenkillä, harvalle viikolle tulisi siltikään tarpeeksi treenitunteja. Erilaisissa valmiissa ultraohjelmissa taas juostaan niin kovia määriä, etteivät rahkeeni vielä riitä sellaisiin. Sitä paitsi niissä on usein viikonloppuisin pitkä ja ylipitkä lenkki peräkkäisinä päivinä, mikä vaatii perjantaille ja maanantaille lepopäivät. Nyt kun teen etäpäiviä perjantaisin ja maanantaisin, en haluaisi jättää niiltä vapautuvaa treeniaikaa käyttämättä.
Tulin siihen tulokseen, etten ota käyttöön mitään valmista ohjelmaa. Bakkenilta aion hyödyntää vk-harjoitusten rytmitystä ja nousujohteisuutta, mutta viikkorytmissä haen apua ultraohjelmista. Kaiken pohjana on kuitenkin oma kokemukseni viime vuoden valmistautumisesta Joensuuhun. Se kun sujui loppujen lopuksi ihan mukavasti, ja olin lähtöviivalla vammoitta, levänneenä ja tasooni nähden erinomaisessa kunnossa. En kuitenkaan aio toistaa viime kesän virhettä, eli juosta loman alkaessa kolmea ennätysmääräviikkoa putkeen...
Aion jatkaa hyväksi havaittua sykepohjaista harjoittelua Bakkenin sykealueita noudattaen. Bakkenin alueet E1 ja E2 vastaavat käytännössä yleisemmin käytettyjä termejä pk1 ja pk2. Norjalaiselta olen oppinut sen, että aluetta E2 tulee välttää. E1 kehittää peruskuntoa ihan yhtä hyvin mutta pienemmällä rasituksella. E2:n teho ei kuitenkaan riitä nostamaan vauhtivaroja, vaan se vaatii kovempaa sykettä ja vauhtia. Toisin sanoen, E2-alueen treenistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ainoa ongelma asiassa on se, että ainakin Joensuussa etenin suurimman osan ajasta juuri tuolla sykealueella, kuten alta voi huomata:
Asiasta ei kuitenkaan tarvitse tehdä suurta ongelmaa. Peruskuntoa voin treenata aivan hyvin E1-tasolla, eli sykkeeni tulisi pysyä alle 138. Välillä voin sitten vetää pidemmän harjoituksen E2-tasolla, eli sykevälillä 138-152. Näin saan tuntumaa kisasuorituksen tehoon, mutta treeni pysyy pk:n puolella. Eihän se tietenkään ole varmaa, että 24 tunnin kisassa sykejakaumani olisivat samat kuin puolta lyhyemmässä Joensuun kisassa, mutta vahva oletus minulla siitä on. Tätä tukee myös se, etten vetänyt Joensuussa tehon puolesta äärirajoilla.
Viime aikoina tuolla E1-alueella olen pystynyt hölkkäilemään selvästi alle 6 min/km-vauhtia tasaisella alustalla, joten ihan hyvältä vaikuttaa sen puolesta. Nyt vain jatkan samalla otteella määriä nostellen ja kevyempiä viikkoja mukaan heitellen. Joka viikolle tulee peruslenkkien lisäksi yksi vk-harjoitus Bakkenin valikoimasta sekä tietenkin ainakin yksi pitkis. Vähintään kerran kuussa aion tehdä myös selvästi ylipitkän lenkin, jollaiseksi lasken myös Bodominjärven seikkailun, vaikka siinä lepäilläänkin vetojen välissä. Ennen kaikkea yritän pitää järjen päässä ja keventää ajoissa, jos on tarvetta.
Viikonlopun intervallien jälkeen oli hyvä ottaa vähän kevyemmin ja käydä Vierumäellä käppäilemässä syksyn ultrareitti ympäri. Koko paikka oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka sinne on Lahdesta alle puolen tunnin automatka. Löysin kuitenkin perille ja pienen hortoilun jälkeen pääsin kartalle ja oikealle reitille.
Reitti on noin 3,8 km pitkä ja kulkee alla olevan kuvan mukaisesti:
(karttaan ja muuhun dataan pääsee tarkemmin täältä)
En lähtenyt liikkeelle reitin oikeasta alkupisteestä, vaan noin puolen kilometrin kohdalta, mutta eipä se kokemukseen tai korkeuskäppyröihin vaikuta. Garmin Connect ja SportTracks käyttävät korkeusmittauksiin ja niiden muokkauksiin omanlaisiaan algoritmeja, joten laitan molempien korkeuskäyrät näkyviin:
Garminin versio:
SportTracksin versio (data löytyy tarkemmin täältä):
Jälkimmäinen antaa mielestäni paremman kuvan siitä, mistä hommassa on kyse. Reitti on varsin tasainen, mutta puolivälin tienoilla ja lopussa on pari tömpyrää, joissa voi saada sykkeen pomppaamaan. Mutta kuten alla olevista kuvista voi yrittää hahmottaa, mäet ovat ihan juostavia ja varsin lyhytkestoisia.
Reitin alusta on pääosin kivituhkaa, mutta ehkä noin kilometrin verran on myös asfalttia ja kivetystä. Melkein koko matkan asfaltin vieressä pystyy juoksemaan myös pehmeämmällä alustalla, joten reitti on kyllä varsin jalkaystävällinen.
Tässä oli pikainen katsaus reittiin. Se kiertää käytännössä koko ajan golfkentän reunaa, mutta ainakaan tänään ei tarvinnut väistellä karanneita swingejä. Täytyy käydä kesän mittaan testaamassa reitti myös juosten, mutta ensipuraisu oli hyvin positiivinen. Sattuipa reitillä tulemaan vastaan myös erään entisen pääministerin eräs entinen naisystävä. Olisikohan hänkin tulossa ultraamaan?
Taannoin ilmoittauduin Bodominjärven Ultraintervalliin ja toissa viikolla tajusin, ettei siihen olekaan enää kauan. En ole onnistunut keräämään kovin kummoisia viikkokilometrejä koko keväänä, joten pintaan iski pieni pelko ja halu perua koko homma. Ajattelin kuitenkin antaa itselleni mahdollisuuden ja testata tuollaista konseptia ennen lopullista ratkaisua. Logiikkani meni niin, että jos jaksan tässä kuukausi ennen kisaa heittää viikonlopun aikana muutaman 13 kilometrin lenkin helpohkosti, jaksan parin lisätreeniviikon jälkeen hoitaa koko setin. Idea tarkentui sellaiseksi, että juoksen lauantaina kolme lenkkiä klo 10, 13 ja 16 alkaen ja sunnuntaina vielä kaksi klo 10 ja 13 alkaen. Nyt nuo ovat takana, ja on aika tehdä ratkaisuja.
Turha sitä on peitellä. Treenit menivät hämmästyttävän hyvin. Missään vaiheessa ei tullut mitään ongelmia eikä yllättäviä vaivoja. Jalkoihin kertyi tietysti pientä väsymystä ja jumia, mutta esimerkiksi polvet tai penikat eivät kipuilleet ollenkaan. Suurin ongelma oli saada juoksu rullaamaan uuden lenkin alussa, sillä vähän yli 1,5 tunnin tauon aikana jalat ehtivät jumittua aika ikävästi. Jumitus kyllä menee ohi jo muutaman minuutin jälkeen, mikä pitää vain muistaa itse kisassa, vaikka kävely olisi kuinka kankeaa tauon lopussa. Sunnuntaiaamuna olo tuntui varsin kankealta yöunien jälkeen, mutta nopeasti se juoksutuntuma löytyi myös tänään. Tästä pääsee ensimmäisen setin dataan käsiksi, ja selailemalla muutkin kierrokset löytyvät sieltä.
Treenilenkiksi valitsin Pikku-Veskun kiertämisen. Meiltä on sinne noin 3,5 km, joten joka setissä sai hölkötellä mennen tullen Kivistönmäen yli ja kiertää Karirannassa kuusi kierrosta. Karirantaa puolsivat tasaisuus ja hiekka-alusta sekä se, että siellä tulee samalla harjoitettua päätä kestämään yksitoikkoista kierrosta. Vetotreenejä olen siellä jonkin verran tehnyt, mutta tuntui se sopivan myös hitaaseen lönköttelyyn.
Tällä kokemuksella lähden ehdottomasti Bodomille, tosin ihan vain treenimielessä. Jos siellä pystyn etenemään sen 103 km vuorokaudessa vaikka käyttämällä 1,5 tuntia jokaiseen 13 kilsan kierrokseen, niin siitä on hyvä ponnistaa Vierumäelle. Siellä voin sitten yrittää kerätä lisää kilometrejä ihan vain vaikka kävelemällä ne väliajat, jotka Bodomilla levätään seuraavan kierroksen starttia odotellessa. Kuulostaa suunnitelmalta.
Lopuksi on pakko todeta, että on tämä minun juoksuhommani vähän edennyt parissa vuodessa. Keväällä 2011 valmistauduin ensimmäiselle maratonilleni Forssaan. Silloin juoksin parhaimmillani 47 km viikossa. Nyt tuli tuo melkein 67 km kahdessa päivässä ilman sen kummempia tuntemuksia. Huomenna pidän kyllä lepopäivän ja autoilen Vierumäelle tsekkaamaan siellä käytettävän 3,8 kilsan reitin.
Mennyt viikko oli varsin onnistunut. Moni talven ja kevään kestänyt projekti päättyi. Maanantaina oli Musiikin perusteet 1 -kurssin välikoe. Se oli tosi helppo, ja olisi vaatinut suurta huolimattomuutta, jos yksikin tehtävä olisi mennyt väärin. Tiistaina kävin Oulussa koulutustilaisuudessa selittämässä potentiaalisen vihamieliselle yleisölle asioita, joista minulla ei oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Sekin meni hyvin. Keskiviikkona suoritin laulun peruskurssin 1/2 suuren jännityksen vallassa. Siitä lätkäistiin arvosanaksi erinomainen. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt menee liian hyvin ja varmasti ryssin sunnuntain puolimaratonin. Mutta vielä mitä! Sielläkin kaikki meni nappiin. Sain ehjän juoksun ja alitin tavoitteeni selvästi. Nettoajaksi kirjattiin 1:37:27, eli ennätyksestäni lähti rapiat kymmenen minuuttia.
Taisin saada käsiteltyä jännitykseni juuri sopivaksi, sillä hyvien yöunien jälkeen aamulla oli melko rento olo. Kisapaikalle menin vasta kolmisen varttia ennen lähtöä, mutta siinäkin ajassa ehti turinoida parin tutun kanssa oikein hyvin. Hitaat hämäläiset valuivat laiskasti lähtöviivalle, joten huomasin olevani melkein eturivissä. No, paukusta matkaan ja vauhtia etsimään sopivalla syketasolla. Toiveissa oli pitää noin 4:45 min/km-vauhtia, mutta eikös Garmin näyttänyt heti alusta 4:40:n kilometrejä. Eipä siinä mitään, sillä alussa oli loivaa alamäkeä. Kun sykekään ei kohonnut liikaa, niin annoin mennä vain. Tutulla reitillä osasin varoa pieniä nyppylöitä ja petollisen loivia mäkiä, joissa annoin vähän periksi. Huomasin ensimmäisen kerran juoksu-urallani, että pystyn näinkin kovilla tehoilla pistämään cruisen päälle. Eli kun olin saanut vauhdin sopivaksi, ei tarvinnut juurikaan ponnistella sen ylläpitämiseksi. Näissä merkeissä ensimmäinen kierros meni tosi helposti. Rouvallekin huikkasin, että vauhti on paljon kovempi kuin piti, mutta ei kannata höllätä kun kerrankin kulkee.
Toisella kierroksella vauhti pysyi samanlaisena, eikä sykekään vielä ollut huolestuttavan korkea. Kariniemenkadun loivassa mäessä piti keventää vähän reilummin, ettei hapota liikaa, mutta se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kaikki siinä ohi menneet napsin myöhemmin kiinni. Matka eteni mukavasti, ja vasta Ruoriniemestä Satamaan sain alkaa raastaa ihan tosissani. Sillä pätkällä tuuli välillä tosi kovaa, mutta eipä ainakaan ollut yhtä kuuma kuin viime vuonna. Sataman jälkeen piti vielä jaksaa Ståhlberginkadun loiva mäki ja nousu Hiihtostadionille. Jostain löytyi vielä voimia, ja jaksoin kehittää pienen kirinkin. Sen verran hapotti maalin jälkeen, etten tajunnut sammuttaa Garminia ihan heti, mutta tiesin alittaneeni 1:38. Siitä sitten vain sopalle ja odottelemaan tuttuja maaliin.
Tähän kisaan päättyi kevään projektini saada Bakkenin ohjelman avulla lisää vauhtia ja vauhtikestävyyttä. Hyvinhän noita oli tullut, joten voin olla tosi tyytyväinen. Seuraavaksi aloitin jonkinlaisen peruskuntokauden, jolla on tarkoitus juosta paljon matalalla teholla. Määrä on tarkoitus nostaa ensin kymmenen tuntiin viikossa ja lopulta sen ylikin. Aion edelleen ottaa harjoitusrungoksi Bakkenin ohjelman, johon maestro itse on antanut muokkausohjeen ultria varten. Sen mukaan kunkin viikon kovin tehoharjoitus jätetään pois ja korvataan toisella pitkiksellä. Tällöin jokaiselle viikolle jää ainakin yksi vauhtiharjoitus, mutta muuten panostetaan määrään. Samalla säilyy ohjelman progressiivisuus, joka tuntuu toimivan.
Mihin sitten tähtään tällä peruskuntokaudella, kun kesä ja lukuisat mukavat kisat olisivat ovella? No, pyrin olemaan hyvässä tikissä lähtöviivalla 20.9., kun Vierumäellä starttaa 24 tunnin kisa. Tällä hetkellä ajatuksissa on kokonainen vuorokausi, mutta olen valmis myös puolikkaaseen, jos kesän aikan ilmenee ongelmia. Tämä tähtäin pistää uuteen harkintaan myös Bodominjärven ultraintervallin. Mieleni tekee sinnekin, mutta vain jos olen kunnossa enkä usko sen haittaavaan liikaa keskikesän treenejäni. Nuuksion maastomaraton sen sijaan sopii ohjelmaan erinomaisesti, sillä se saisi toimia viimeisenä (ajallisesti) ylipitkänä lenkkinä kolme viikkoa ennen Vierumäkeä. Tällaisilla ajatuksilla kesään. Tarkempaa suunnitelmaa tullee myöhemmin.
Huomenna virittelen pitkästä aikaa numerolappua rintaan Uusi Lahti -juoksun puolimaratonilla. Kummallisesti pieni jännitys meinaa vaivata, vaikka olen lähdössä matkaan ilman tarkkoja tavoitteita. Toki lähden juoksemaan ennätystä, mutta se ei kummoisia vaadi, koska en ole vielä ikinä juossut puolikasta tosimielellä alusta loppuun. Viime kesänä kellotin Heinolan hellejuoksussa 1.48, mutta sielläkin himmailin marasykkeen nurkilla aina 15 kilometriin saakka. Mikä siinä sitten oikein jännittää?
Eniten varmaan jännittää se, että näillä pikamatkoilla mennään koko ajan varsin kovilla sykkeillä. Kun taiteilee anaerobisen kynnyksen tuntumassa, ei tunnu missään vaiheessa hyvältä ja koko ajan on riski mennä liian kovalla teholla ja hyytyä hetken päästä. Siksi kai en puolikkaita juuri ole juossutkaan. Liian hapokasta minulle. Tänä keväänä olen treenannut kovemmalla teholla kuin ikinä, kiitos Bakkenin ohjelman. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon vauhtikestävyyteni on parantunut. Jos jaksan painaa koko matkan 170:n tuntumassa olevalla sykkeellä, pitäisi ennätyksen parantua reilulla marginaalilla.
Osa jännityksestä on varmasti minulle ominaista yleisjännitystä. Olen nimittäin aina ollut kova jännittäjä, etten sanoisi jopa hc-tason jännittäjä. Muutama vuosi sitten asia diagnosoitiin virallisesti, mikä on helpottanut siihen suhtautumista. Enää ei tarvitse luulla, että se olisi ihan normaalia. Siitä voi pyrkiä pois lääkkeillä, terapialla tai vaikka ajatuksen voimalla. Helpotusta on tullutkin, mutta välillä se silti puskee pintaan. Näin käy ainakin juoksukisoissa, joihin on ladannut itselleen kovat odotukset. Hurja jännittäminen ei todellakaan ole mikään ihannetilanne valmistauduttaessa suoritukseen, jossa vatsan toimiminen on yksi keskeinen elementti, mutta minkäs teet. Murehtimalla asia ei parane, vaan pikemminkin pahenee. Ehkä se helpottaa ajan myötä, kun tulee kokemusta ja oppii tuntemaan itseään. Sitä odotellessa minulla on ainakin yksi vakioselitys ainaisille alisuorittamisille kilpailuissa.
Paljastettakoon heti, että aion kirjoittaa hieman mielen temppuilusta treenaamisen yhteydessä. Keskustelen toki mielelläni yleisemmästäkin sekopäisyydestä(ni) ja voin antaa vertaistukea kaikille paniikkihäiriöön liittyvästä sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville, mutta ehkä sitä ei kannata sotkea tähän blogiin. Treenaamiseen liittyvä mielen temppuilu on tullut viime aikoina tutuksi, koska olen noudattanut varsin orjallisesti hyvin monipuolista ja vaihtelevaa treeniohjelmaa. Viime aikoina lukemani ultrakisojen raportit ovat myös tuoneet asian säännöllisesti esiin.
Mielen temppuilulla juoksun yhteydessä tarkoitan sitä, että tuntemukset ja kehon viestit saavat ajatukset jotenkin sekaisin. Sitä tapahtuu, kun pitäisi juosta kovaa epämukavuusalueella tai kun pitäisi malttaa kävellä pitkien lenkkien yhteydessä. Kun painaa vauhtikestävyysharjoitusta veren maku suussa ja jalat hapoilla, alkaa helposti leikittelemään ajatuksella, että ei tätä tarvitse jatkaa suunniteltua aikaa tai matkaa. Että pikkaisen vähempikin riittää... Ohjelmani pitkillä lenkeillä taas pitäisi kävellä reilusti ja säännöllisesti matkan varrella. Silloin sitä miettii, että onhan näitä pitkiksiä ennenkin juostu kokonaan ilman mitään nössöilyjä. Hassuja ajatuksia tulee myös lepopäivinä. Silloin helposti huijaa itsensä luulemaan kunnon laskevan, koska keho ei saa säännöllistä liikunta-annostaan.
Millä nämä mielen temppuilut sitten voitetaan? Jostain se voima tai maltti pitää vain löytää, jotta pysyy suunnitelmassaan. Omat selviytymisstrategiani liittyvät välillä pieniin yksityiskohtiin tai treenin seuraaviin minuutteihin. Välillä taas mietin suurta kokonaisuutta, jonka osa se yksittäinenkin treeni tai lepopäivä on. Toisaalta joskus pitää osata luovuttaa, keventää tai koventaa. Ja mistäs sen muka sitten tietää, ettei tee sellaista vain mielen temppuilun takia? Niinpä. Ei tämä ihan helppoa hommaa aina ole.
Ei, en ole liittymässä tuohon espoolaiseen tusinabändiin, vaan aion mennä juoksentelemaan noihin murhista tuttuihin maisemiin heinäkuun alussa. Homman nimi on Bodominjärven ultraintervalli, eli 8 kertaa 13 kilometrin lenkki siten, että yhteislähtö kullekin lenkille on kolmen tunnin välein. Olin vähän lupaillut kokeilla 24 tunnin kisaa tänä vuonna, mutta talven ongelmien takia en taida uskaltaa normaalia sellaista vielä yrittää. Toisaalta kevään mittaan olen saanut treenit ihan mukavasti käyntiin, joten tällaista vähän kevyempää versiota voin kokeilla. Eiköhän siellä ainakin huomaa, kuinka unenpuute vaikuttaa mielialaan.
Muitakin kisoja olen saanut koottua kalenteriin. Aiemmin oli jo tiedossa, että Uusi Lahti -juoksussa toukokuun lopussa kokeilen jotain matkaa. Päädyin lopulta puolimaraan, koska sileän kokonaisen juokseminen ei juuri tällä hetkellä kiinnosta yhtään. Lähden mukaan myös
Nuuksio Classic Trail Marathonille elokuun viimeisenä päivänä, koska maasto- ja polkujuoksu kiinnostavat koko ajan yhä enemmän. Puolikkaalla yritän varmasti saada hyvän ajan, mutta Bodom ja Nuuksio tulevat olemaan enemmän seikkailuja. Toki niissäkin tulee varmaan pisteltyä ihan tosissaan, mutta ilman aiempaa kokemusta on turha lyödä lukkoon kovin tarkkoja tavoitteita. Kun nyt edes maaliin pääsisin.
Kevättalven ja alkukevään olen treenaillut ihan fiilispohjalta ja yrittänyt saada jonkinlaista peruskuntoa kasaan. Tällä viikolla aloitin Marius Bakkenin maratonohjelman, jota moni on kehunut ja jonka perusidean näen itselleni oikein sopivaksi. Viime vuonna opettelin juoksemaan hitaasti tai ehkä paremminkin matalalla sykkeellä. Nyt kaipasin siihen rinnalle järkevää tehotreeniä kovilla sykkeillä ja vauhdeilla. Bakkenin ohjelma tarjoaa juuri tätä. Pitkät ja palauttavat lenkit mennään tosi kevyesti, kun taas vauhtiharjoitukset ovat kovia mutta samalla vaihtelevia. Ehkäpä saan viimeinkin nostettua vauhtejani ja ennen kaikkea kehitettyä vauhtikestävyyttäni.
Tähän mennessä olen ollut äärimmäisen mukavuudenhaluinen hölkkäilijä, enkä ole treenilenkeillä juurikaan viitsinyt kiusata itseäni todellisella raastolla. Nyt haen tähän jonkinlaista muutosta. Toki näen ultramatkat ja maastojuoksut edelleen kiinnostavimpina tähtäiminä, mutta eipä pieni vauhdinlisäys niissäkään haittaisi. Bakkenin ohjelmia on onneksi helppo säätää, ja onpa mies itse neuvonut palstallaan, mitä niissä kannattaa muuttaa ultria ja maastokisoja varten. Katsotaan, karisevatko fanipoikamaiset hehkutukseni kevään ja alkukesän myötä.
Lupasin kirjoittaa uuden blogitekstin vasta, kun saan siihen jotain positiivista liikunnallista sisältöä. Nyt voisi olla sellainen hetki, koska sain juostua peräti kaksi parin tunnin lenkkiä pääsiäisen pyhinä. Samalla tuli katsottua maaliskuun kertymää, joka näytti yllättävän hyvältä. Jotenkin olin luullut, että koko maaliskuu meni laulaessa ja muuton jälkeistä kaaosta selvittäessä ilman järkevää treenausta.
Olin näköjään saanut kasaan 21 harjoituskertaa, jotka kestivät yhteensä reilut 16,5 tuntia. Muuten harjoitukset olivat juoksua, mutta kerran kävin lumikenkäilemässä ja kerran tein rouvan kanssa sauvakävelylenkin. Kovin lyhyiksihän yksittäiset harjoitukset jäivät, mutta kiireiden keskellä pelkkä säännöllisyys oli jo hyvä juttu. Ja jatkon kannalta oli hyvä, että reilusti yli 80 % treenistä oli peruskuntoalueella (E1 ja E2).
Toisaalta sain kutiteltua kivasti myös vauhtikestävyysaluetta (E3 ja osittain E4). Siinä oli tärkeässä roolissa uuden asuntomme takapihalta alkava erittäin mäkinen metsäalue, jossa kulkee talvellakin paljon polkuja. Niitä pitkin kun painelee, niin vauhtileikittelylenkit tulevat ohjelmaan kuin itsestään. Toinen vähintään yhtä tärkeä seikka oli hemoglobiinitasoni nousu. Se oli alkujaankin matala, mutta influenssan myötä käytiin ainakin lukemassa 117, luultavasti vielä vähän sen allekin. Viimeisimmässä mittauksessa lukema oli onneksi jo 138, joten nyt suonissa kulkee edes vähän enemmän happea kuin ennen. Vauhtikestävyyssykkeillä eron kyllä huomaa ihan käytännössä. Ehkä minusta tulee vielä hirmuinen vauhtitykki!
Lyhyillä lenkeillä on ollut hyvä totutella juoksemaan minimalistikengillä, koska pitemmillä lenkeillä vammautumisriski kasvaa. Vivobarefoot Breatho Traileilla on pärjännyt melkein kelissä kuin kelissä, ja Inov-8 Oroc 340:t ovat nastoineen palvelleet jonkinlaisina välimallin kenkinä. Nyt kun tiet ovat sulaneet, olen kaivanut esiin myös Merrell Bare Accessit, joita tilasin toisenkin parin hyvällä alennuksella. Huomaan selvästi, että ns. transition normikengistä minimalistikenkiin on hyvässä vauhdissa. Kun kokeilin nyt juosta Niken Lunarglideilla, ne tuntuivat todella omituisilta ja huomasin heti polvivaivan tynkää. Taitavat joutaa roskikseen piakkoin.
Periaatteessa juoksuhommat ovat vihdoin hyvillä raiteilla, vaikka maaliskuu oli ennen kaikkea laulukuukausi. Alkukuu meni opetellessa ulkoa Kuovijoki-oopperaa, joka lopulta sujui yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon teoksen haastavuuden. Tulipa ensimmäistä kertaa laulettua modernia oopperaa ja opeteltua ulkoa tuollainen 80 minuutin teos. Sitten pitikin jo keskittyä Johannes-passioon, jossa meikäläiselle luotettiin jopa pieni soolorooli Pietarina. Sitä piti tietenkin jännittää, mutta enemmän piti pelätä bassojen pärjäämisen puolesta. Meitä kun on niin vähän rivissä, eikä tasokaan päätä huimaa. Lopulta homma sujui todella hyvin, enkä mokannut omaa muutaman sekunnin tähtihetkeänikään. Sain vanhemmalta bassokollegalta ennen konserttia ohjeen, että minun pitää laulaa soolo paljon kovempaa kuin harjoituksissa, koska muuten en kuulu mihinkään. En ole kovin kilpailuhenkinen, mutta tuollaisen vähättelevään sävyyn lausutun opastuksen jälkeen päätin näyttää papalle, mistä kana pissii.. Konsertissa täräytinkin sooloni niin kovaa, että äitini meinasi pudota penkiltä. Hän kun ei ollut aiemmin kuullut suustani klassista laulua kuin kuoron muun äänimassan joukossa.
Pari viikkoa meni influenssaa ja poskiontelotulehdusta sairastaessa, mutta tänään pääsin viimein lenkille. Edellinen tauko ei ollut vienyt kuntoa kovinkaan pahasti, mutta nyt oli toinen ääni kellossa. Tuntuma oli todella raskas. Sykemittari näytti 165, kun kävelin lopussa erästä jyrkähköä mäkeä. Ei siis kovin hyvältä vaikuta. Ehdin jo tuoda julki haaveeni osallistua 24 tunnin kisaan Vierumäellä syyskuussa, mutta juuri nyt tuo tuntuu tosiaankin vain haaveelta.
Ennen influenssaa kävin työhöntulotarkastuksessa, jossa selvisi, että hemoglobiinini oli vain 131. Ja tuo oli vielä keskellä kevyttä treenikautta, jolloin sen pitäisi olla korkeampi, vaikka kärsisikin urheilijan anemiasta. Influenssatutkimuksissa se oli tietysti pudonnut entisestään, joten kontrollikäynti on tarpeen. Toivottavasti pienet ruokailumuutokset riittävät nostamaan lukua, koska rautakuurin popsiminen ei tekisi vatsalle kovin hyvää.
Töissä menee yllättävänkin hyvin, eikä hyppäys byrokraatiselle julkiselle sektorille ole pahemmin vaikuttanut varsinaiseen työhön. Junamatkatkin sujuvat mukavasti kirjojen parissa. Välillä sitä oikein odottaa matkaa, jos kirja on jäänyt jännittävään kohtaan. Päivät kyllä venyvät harrastusten myötä pitkiksi, mikä väsyttää aika pahasti, varsinkin tässä sairastelujen keskellä. Energiaa ei oikein meinaa riittää mihinkään.
Joistain laulujutuista tekisi mieli luopua jo tässä vaiheessa, ennen kuin ne alkavat muodostua vastenmielisiksi taakoiksi. Jopa suuresti rakastamani Johannes-passio on alkanut tuntua yhdentekevältä, enkä oikeastaan edes odota sen esittämistä. Kuovijoki-oopperasta luopuisin heti, jollen samalla jättäisi toista bassoa pahaan pulaan. Lisäksi pitäisi jaksaa harjoitella ja keskittyä kvartetin hääkeikkaan, josta tulee varmasti jännittävää tai jopa pelottavaa.
Eli varsin kivasti tässä menee... Seuraava postaus saa odottaa niin kauan, kunnes saan siihen jotain positiivista liikunnallista sisältöä. Syssymmällä varmaan viimeistään.
Aloitin viime viikolla uudessa työssä Helsingissä. Se on
ollut iso muutos monessa suhteessa ja vaikuttaa paljon myös treenaamiseen.
Edellisen reilun vuoden verran tein etätöitä kotonani ainakin neljä päivää
viikossa, mikä opetti minut varmaan vähän liiankin hyvään. Sain nukkua
seitsemään asti, mutta työpäivä oli silti ohi puoli neljältä, kun pistin koneen
kiinni. Siinä ehti hyvin käydä lenkillä, vaikka illalla olisi vielä ollut muuta
menoa. Nyt herään aamulla puoli kuudelta, istun junassa, teen töitä, istun taas
junassa ja olen kotona vähän puoli kuuden jälkeen. Aika pitkä työpäivä siis.
Kuuden jälkeenkin ehtisin vielä hyvin juoksemaan tai
hiihtämään, mutta maanantai-ilta menee teoria- ja laulutunnilla, tiistai-ilta
kuoroharjoituksissa ja torstai-ilta oopperaharjoituksissa. Jäähän siihen vielä
keskiviikot ja perjantait sekä viikonloput, mutta muutos aiempaan on suuri. Ja
tietysti viikonlopuiksi on sovittuna jo monia menoja, joista olin aiemmin
innostunut, mutta joiden perumiseksi yritän nyt miettiä verukkeita. Onneksi
Kuovijoki-oopperan esitys on 16.3. ja kuoron Johannes-passio palmusunnuntaina,
joten huhtikuussa tilanteen pitäisi helpottaa. Jatkossa on tietysti
harmillista, jos pitää kieltäytyä mielenkiintoisista lauluprojekteista tai jopa
lopettaa kuorossa ajan puutteen takia. Vaikeaa se kyllä olisi runsaasta liikunnastakaan luopua, kun sen makuun on viimein päässyt.
On treenirintamalla tapahtunut hyvääkin tässä parin viikon
aikana. Oikeastaan tosi hyvää. Tällä viikolla nimittäin pystyin juoksemaan
sellaisia vajaan tunnin lenkkejä ilman polvikipua. Pidempiä settejä en vielä
uskaltanut kokeilla, ettei vain tule takapakkia. Hiihtäen ja lumikengillä voin
tehdä pitkiä lenkkejä viikonloppuisin ja viikolla sitten juosta lyhyitä pätkiä.
Juoksumahdollisuuden palautuminen helpottaa hieman aikatauluongelmiakin, sillä juoksemisessa
säästyy aikaa, koska ei tarvitse siirtyä suorituspaikoille tai säätää
varusteiden kanssa.
Lopuksi vielä viikkojen 3 ja 4 treenit tutun sekavassa
Excel-taulukossa, joka onneksi suurenee klikkaamalla.
Kymmenisen tuntia siinä sentään on erinäköistä aerobista liikuntaa. Lisäksi olen edelleen mukana Äijähaasteessa, jossa tänään tehtiin jo 21 burbeeta.
