Tampere Maraton 30.8.2014

Kävin lauantaina juoksemassa maratonin Tampereella, vaikka valmistautuminen ei ollut kovin perinteinen. Edellisessä bloggauksessani kirjoittelinkin ikävästä ihotulehduksesta ja antibioottikuurista. Tulehduksen kuumeinen vaihe meni nopeasti ohi, joten pääsin juoksemaan pari juoksutuntuman palauttavaa lenkkiä jo viime viikonloppuna. Kisaviikon kaksi lenkkiä tein myös Bakkenin ohjeiden mukaan, eikä niissä ollut mitään ongelmia. Antibioottikuuri kyllä väsytti selvästi ja teki pääni vielä normaaliakin pöntömmäksi. Siihen päälle kun lisäsi kevyen tankkauksen aiheuttaman pöhön, niin fiilikset olisivat saattaneet olla aika huonot. Jostain kumman syystä olin kuitenkin luottavainen. Olinhan ladannut ruhooni suhteellisen laadukasta treeniä, joka riittäisi ennätykseeni pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Minä jopa nukuin kisaa edeltävän yön hyvin ilman nukahtamisvaikeuksia tai heräämisiä. Olipa poikkeuksellisen mukava lähestymistapa!

Hämeenlinnan puolikkaan juoksin Inov-8 Road-X 233 -kengillä, joista olin kaavaillut myös maratonkenkiä. Kesän polviongelmat saivat kuitenkin ottamaan varman päälle, ja päätin lähteä matkaan tukevammilla Sauconyn Guide 6 -tohveleilla. Niiden vaimennus riitti jopa E24:llä, joten vähän turhan massiiviset ne saattavat olla maratonille, mutta varman päälle oli hyvä ottaa. Matkaeväiden kanssa sen sijaan lähdin pienellä riskillä, sillä otin evääksi geeliä, jota en ollut ikinä kokeillutkaan. Olin lukenut paljon hyvää GU Energyn geeleistä, ja onhan suklaa aina houkuttelevampi makuvaihtoehto kuin usein kovin esanssiset hedelmäjäljitelmät. Niitä oli vain pari, ja muutenkin oli tarkoitus selvitä järjestäjän juomilla, joten annoin itselleni luvan tällaiseen hölmöilyyn.

Elokuu on kesäkuukausi, joten mennään kesärytkyillä.

 
Kisa-aamuna ajelin rouvan kanssa Tampereelle ja pistin itseni kisakuosiin. Sitten lähtöviivalle ja matkaan klo 12.15. Tarkoitus oli aloittaa kevyesti, mutta kuitenkin heti alle 5 minuutin kilometreillä. Pieni alkuinnostus sai tietysti vallan ja alussa vauhti oli vähän turhan kovaa, mutta sain sen jotenkin asettumaan, kun tarkkailin sykettä. Kovaa aloitusta oli näköjään liikkeellä, sillä 3.30:n jänis lähti vielä minuakin kovempaa. Parin kilometrin jälkeen otin sen kiinni, enkä edes harkinnut jääväni siihen isohkoon porukkaan pyörimään. Mieluummin menen täysin omaa tahtiani, kuin mahdollisesti epäluotettavaa jäniskyytiä.

Suurin piirtein viiden kilometrin kohdalla Garminin sykenäyttö sekosi ja alkoi näyttää reilusti alakanttiin. Olin tietysti ajatellut juoksevani sykkeen mukaan, vaikka tavoitevauhdin haarukka oli myös aika hyvin mietittynä. Eipä siinä, nyt oli sitten vain pidettävä sopivaa vauhtia yllä ja tarkkailtava tuntemuksia. Välillä Garmin heräsi näyttämään oikealta vaikuttavia lukemia, mutta hirveästi en enää siitä välittänyt. Puutteellinen data harmittaa enemmän näin jälkikäteen.

Alusta asti oloni oli vähän voimaton ja veltto, minkä päättelin johtuvan antibiootista. Paras terävyys puuttui sekä askelluksesta että taktiikan järkeilystä. Vauhti oli kuitenkin koko ajan ihan suunnitelmien mukaista, eikä olo ollut millään tavalla paha. Ensimmäisen juomapisteen jätin väliin, mutta sitten join säännöllisesti urheilujuomaa, vettä ja mehua. 15 kilometrin nurkilla otin geelin, heti niitä uusia. Ja kylläpä se maistuikin hyvältä! Vettä päälle, ja takaisin matkavauhtiin. Mitään ongelmia en huomannut sen kanssa, vaan vatsa kiitti tuollaisesta herkusta.

Siinä minä sitten hölkkäilin ja odottelin, milloin tulisi jotain ongelmia erityisesti vatsan kanssa. Suuremmin niitä ei ilmennyt. Jossain vaiheessa oli pientä tuntumaa ylävatsassa, mutta sekin rauhoittui suolatabletilla. Välillä vauhdissani oli joku toinenkin juoksija, mutta sitten he aina putosivat. Kolmen kympin jälkeen alkoi vaikuttaa ihan hyvältä, ja aloin uskoa pääseväni maaliin ja hyvään aikaan. Jotain kuitenkin tapahtui 35 kilometrin paikkeilla. Yhtäkkiä jaloissa alkoi painaa ja kilometriajat painuivat yli viiden minuutin. Vasemmassa takareidessä alkoi tuntua aika kireältä, ja ihan vähän pelkäsin sen kramppaavan. Sain silti aikaiseksi pienen loppukirin, ja vauhti kasvoi taas parille viimeiselle kilometrille.

Viimeiset metrit.

Maalissa kello pysähtyi aikaan 3.26:18, nettoaika oli kolme sekuntia parempi. Olin iloinen, mutta jotenkin olo oli myös tyhjä. Kisa ei ollut tuntunut oikein miltään. Juoksin sen, mitä olin ajatellutkin. Parempaankin olisi ollut mahdollisuudet, mutta pienet ongelmat viimeistelyssä maksoivat varmaan jonkin verran. Sitä en jää surkuttelemaan, vaan olen tyytyväinen siihen, että sain nostettua tasoani selvästi. Tästä on hyvä jatkaa uusiin haasteisiin parantuneen vauhdin myötä. 

Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikas 2.8.2014

Bakkenin treeniohjelmassa juostaan puolimaraton neljä viikkoa ennen maratonia. Silloin sen perusteella voi Bakkenin mukaan tehdä suoran päätelmän maratonin tavoitevauhdista. Neljä viikkoa ennen Tampereen maratonia oli tarjolla Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikas, joka oli helppo valita ohjelmaani. Sinne ei ole Lahdesta kovin pitkä matka, ja samalla pääsisimme rouvan kanssa poikkeamaan jälleen kerran Iittalan naivistinäyttelyssä.

Kisan startti oli klo 15.00, joten aamulla sai nukkua pitkään, matkan tehdä rennosti ja taidepläjäyksestäkin ehti nauttia rauhassa. Sää oli edelleen helteinen, vaikka lämpöasteita oli edellispäiviä vähemmän. Helppoa ei tulisi olemaan, mutta ennätystavoitteestani en luopunut missään vaiheessa. Toukokuussa 2013 olin juossut 1.37 ja rapiat, mutta nyt oli tarkoitus päästä alle 1.35, mieluummin alle 1.33. Niiden mukaan olin katsellut vaadittavat kilometriajat, ja alusta asti oli tarkoitus pitää reipasta vauhtia.

Ennen lähtöä naivistia nauratti.

Paukusta lähdettiin matkaan, ja nopeasti löytyi samaa vauhtia kulkeva kaveri, joka oli nimenä tuttu eräästä Facebook-ryhmästä. Hän tosin oli kokonaisella maratonilla, eli kyse oli paljon minua kovemmasta kaverista. Siinä sitä sitten paukuttelimme kilometrejä 4:20:n tuntumaan. Sykkeeni pysyi jokseenkin hanskassa noin kymppiin asti, kun ottaa huomioon lämpötilan vaikutuksen. Sen jälkeen jälkeen menin jo aika kovalla teholla, mutta annoin mennä ja luotin jaksavani loppuun saakka.

Puolivälin jälkeen alkoi tulla selkiä vastaan, mikä kertoi kuuman kelin ja kovan aloituksen vaikeasta yhdistelmästä. Vaikka siellä omia juoksuja juostaankin, niin tottahan tuollaisesta saa lisävoimia. Aiemmin mainitsemani kaverin kanssa totesimme noin 15 kilometrin kohdalla, että juomapisteitä on liian harvassa, sillä molemmilla oli vilunväristyksiä ja iho kananlihalla. Pian tämän jälkeen huomasin jatkavani yksin, koska noin lähellä puolikkaan maalia voi painaa pienessä nestehukassakin. Yritin jatkaa alle 4:30:n kilometrejä, mikä onnistui yhtä kilometriä lukuun ottamatta.

Lopussa voimani alkoivat olla aika vähissä, eikä minusta ollut vastaamaan parin aiemmin ohittamani juoksijan loppukireihin. Tiesin kuitenkin pääseväni alle 1.33, mikäli mitään kramppia ei ilmene. Viimeinen kilometri tuntui todella pitkältä, varsinkin kun se oli loivaa ylämäkeä. Lopulta koitti käännös stadionille ja lyhyt loppusuora. Oma kelloni pysähtyi aikaan 1.32:40, mutta nettoaika oli vielä kolme sekuntia nopeampi. Garmin keräsi tällaista dataa.

Nylkyn yllättävän pitkä askel.

Maalissa oli pakko ottaa muutamia mukillisia vettä ja mehua, mutta sitten pitikin jo kiiruhtaa kotiin, koska mukava yllätysvieras oli tulossa kylään. Tuloslistasta ehdin vilkaista, että puolikkaalla oli kaiken kaikkiaan vain 19 minua nopeampaa menijää, vaikka matkaan lähti yli 300. Tuo kertoo kelin kovuudesta paljon. Eipä se tainnut olla ennätyskeli kuin meille, joiden aiempi ennätys oli "huono".

Niin, mitä se Bakken sitten ennustaa maratonvauhdiksi tuolla? 3.23:08 se väittää. Kelpaisi kyllä! Mutta jos ajatellaan, että helle vei vaikka 1,5 minuuttia ajasta, lupaisi pessimistinen Bakken jo alle 3.20. No, nämä on näitä.

 

Kesäillan Kymppi Artjärvellä 17.7.2014

Seuraamaani Bakkenin maratonohjelmaan kuuluu kympin kisa seitsemän viikkoa ennen pääkisaa. Aikataulusyistä se osui minulle viikkoa myöhemmin, kun Artjärvellä järjestettiin perinteinen Kesäillan Kymppi torstaina 17.7. Lähellä Lahtea oleva pieni tapahtuma oli juuri minulle sopiva tähän väliin, vaikka kymppi tietysti olikin 10,5 km, kuten usein on tapana.

En ollut ikinä ennen juossut noin lyhyttä kisaa. Muutenkin polkuni on ollut matkavalintojen suhteen vähän erikoinen, sillä juoksin ensimmäisen puolimaratoninkin vasta neljän maratonstartin jälkeen. Jokin lyhyissä matkoissa on tuntunut vieraalta, joten olen keskittynyt muuhun. Nyt olen saanut jonkin verran laadukasta vauhti- ja jopa maksimikestävyysharjoittelua alle, niin kymppikin tuntui ihan mukavalta haasteelta.

Ajelin rouvan kanssa Artjärvelle hyvissä ajoin, koska jälki-ilmoittautumisen aikataulusta ei ollut mitään infoa. Siinä sitten ilmoittauduin ja kirjoitin lappuun ensimmäistä kertaa seurakseni Endurancen. Heti tuli hirveät paineet! :) Aikaisen saapumisen ansiosta ei tarvinut ainakaan kiirehtiä valmistautumisen ja lämmittelyn kanssa, vaan ehdimme hakea yhden geokätkönkin lähtö- ja maalipaikan läheisyydestä. Sen jälkeen otin lämmöt ja ihmettelin kaikkia urheilijan näköisiä tyyppejä. Mitä minä siellä tein?

Tykki ja nylkky

Puolikkaan juoksijat lähtivät matkaan klo 18.30, ja heitä oli huimat kolme naista ja neljä miestä. Tasan seitsemältä olisi meidän vuoromme. Olin yrittänyt miettiä kisavauhtia ja -taktiikkaa etukäteen, mutta treenivauhtien perusteella se oli ensikertalaiselle aikamoista hakuammuntaa. Bakkenin 3.30-ohjelmassa huippumatkavauhti täysillä tehoilla on 4:19 min/km ja 3.15-ohjelmassa 4:05. Kympillä se olisi vähän hitaampaa. Olin pähkäillyt, että 4:12-tahti saattaisi onnistua. Sillähän kymppi taittuu tasan 42 minuuttiin. Ihan hauska lähtökohta miehelle, joka ei edelleenkään ollut ikinä juossut kilometriä alle neljän minuutin.

Lopulta matkaan lähdettiin ihan reilulla porukalla. Alamäkivoittoinen alku oli helppo, ja ensimäinen kilometri napsahti Garminiin ajassa 3:50, vaikka vähän jarruttelinkin. Sitten homma vasta alkoikin. Pumppu takoi sellaista tahtia, etten treeneissä usein sellaista koe. Kolme seuraavaa kilometriä kestivät Garminin mukaan kaikki 4:12, joten tasaista kyytiä onnistuin pitämään. Koko ajan mietin, että olin varmasti aloittanut liian kovaa ja että noutaja tulee pian, kun joitain mäkiäkin oli luvassa.

Tulihan niitä mäkiä ja syke vain nousi. Mäet näkyivät tietysti vauhdissa, mutta jotenkin jaksoin painaa niissä. Perässäni tullut juoksija oli askelten äänten perusteella saavuttanut minua koko ajan, mutta puolimatkan tienoilla hän alkoi jäädä. Ajattelin, ettei tämä näköjään ole helppoa kenellekään.

Jossain kuuden tai seitsemän kilometrin kohdalla aloin ajatella, että saatan päästä maaliin ilman suurempaa hyytymistä. Pahimpien mäkien jälkeen palauduin nopeasti ja löysin taas sopivan matkavauhdin. Aloin olla varma, että hyvin tässä käy. Rouvani oli suunnannut parin geokätkön perään heti lähdön jälkeen, sillä olin kertonut minulla menevän noin kolme varttia tai korkeintaan 50 minuuttia. Vajaan yhdeksän kilometrin kohdalla näin hänet kävelemässä takaisin kohti maalialuetta. Hän kuulemma tunnisti minut askeleistani ja ehti siinä sitten huikata, että odottele maalissa, kun kerran olet etuajassa. :)

Minä sitten paukuttelin lopussa niin kovaa kuin tossuista lähti. Saavutin paria edellä juossutta selvästi, mutta he olivat lopulta liian kaukana. Olen kuitenkin tyytyväinen, että lopussa sain vielä kiristettyä, vaikka jossain vaiheessa tuntui tulevan kuolema. Maali oli hankalasti pienellä nyppylällä, jonne meni lyhyt mutta jyrkkä soratie. Siinä jaksoin sen verran, että kisan maksimisyke tallentui. Loppuaikani oli 43:29, eli paremmin kuin olin odottanut.

Maalissa palauduin yllättävän nopeasti ja hörpin mehua rouvaa odotellessa. Arvonnassakin kävi tuuri, sillä voitin kahvipaketin. Joku siinä tokaisikin, että ei ollut turha reissu. :) Pakko olla samaa mieltä muutenkin kuin kahvipaketin suhteen. Uusi matka meni oikein mukavasti. Kävin uusilla alueilla ja löysin uusia rajoja kehostani ja mielestäni. Ei kai sitä voi enempää vaatiakaan tältä harrastukselta.

PS. Datasta kiinnostuneille löytyy katsottavaa täältä. Garmin näyttää vähän alimatkaa. Tiedä sitten, mikä oli matkan oikea mitta.

Dramaattista videokuvaa E24h-kilpailusta

Endurance 24h juostiin neljä kuukautta sitten, mutta sain vasta nyt käsiini videokuvaa sieltä. Olihan minulla tiedossa, että isäni kuvasi siellä, mutta jotenkin asia oli päässyt unohtumaan. Olisiko kyseessä jonkinlainen denial-ilmiö? No, tässä video nyt on kaikkien muidenkin ihmeteltäväksi.

Vanhempani tulivat kisapaikalle muistaakseni jonkin verran ennen aamukuutta, joten ihan tuoreena tuossa ei enää kukaan etene. Toki kärkimenijöiden meno on vauhdikkaan näköistä. Oma touhuni näyttää tarkkaan katsottuna siltä, että välillä molemmat jalat ovat yhtä aikaa ilmassa. Voidaan siis puhua juoksusta!

Kisan aikana ja sen jälkeen sain palautetta ryhdikkäästä juoksuasennosta. Videon perusteella väitteen voi varmaan allekirjoittaa. Ihan mukava saavutus, sillä puolisen vuotta ennen kisaa olin telakalla keskivartalon heikkouden aiheuttaman vamman takia.

Tapanani on näyttää tutuille kannustajille peukkua merkiksi siitä, että kaikki on kunnossa. Tuossa peukun näyttö kyllä vaikuttaa enemmän refleksiltä tai viimeiseltä merkiltä aivotoiminnasta. Pääasia kuitenkin oli, että jalat kävivät loppuun saakka.

Otsikko taisi olla vähän yliampuva iltapäivälehtien klikkausmetsästyksen hengessä... 

Mitä tapahtui ja miksi?

Kisasta on kulunut jo melkein neljä kolme viikkoa, mutta en ole ehtinyt (=jaksanut) kirjoitella analyysiä. Tässä välissä olen nimittäin yrittänyt muun muassa toipua ja palautua, tehdä uuden asunnon remonttia, pakata ja muuttaa, säätää uuden kodin sisustus- ja arkiratkaisujen kanssa sekä tietysti käydä töissä. Kahden viikon täyden liikuntatauon jälkeen palasin kevyen treenin pariin, ja hommat alkavat onneksi vähitellen palautua uomiinsa. Nyt voin hieman ihmetellä, mitä tuli tehtyä.

Mitä tapahtui?

Juoksin ja kävelin vuorokauden aikana 179,0821 km. Voin sanoa rehellisesti, että ennakko-odotuksiin nähden meni tosi hyvin. Sata mailia rikkoutui selvästi, ja suoritus oli ensikertalaisella varmaan ihan järkevä ja tasapainoinen. Lähdin liikkeelle rauhallisesti ja taktiikkaani uskoen. Kilometrejä kertyi suhteellisen tasaisesti, vaikka huoltotauot tietysti näkyvät tuntikertymissä.

Kilometrikertymät tunneittain.

Kisan aikana sain nautittua riittävästi nestettä ja energiaa, vaikka niiden kanssa suunnitelmani pettikin jo varhaisessa vaiheessa. Geelit alkoivat tökkiä jo muutaman tunnin taivalluksen jälkeen, vaikka otin niitä vain kerran tunnissa. Samalla kaikki makea alkoi ällöttää, mikä vaikeutti taikajuoman (Leaderin Active Sport) hörppimistä. Onneksi kivennäisvesi ja jaffa maistuivat, kuten myös mustikkasoppa myöhemmässä vaiheessa. Lisäksi monenlainen pikkupurtava ja pasta maistuivat hyvin. Suolatabletteja otin vähintään kahden tunnin välein. Ainoastaan kerran kävi niin, että maha kääntyi nurin päin hörpätessäni jotain. Sen jälkeen nojailin vähän aikaa roskapönttöön ja syljeskelin. Yrjö ei kuitenkaan tullut kylään, ja homma jatkui pian ilman ongelmia.

Jalkojen kanssa oli pieniä vaikeuksia. Jo ensimmäisellä neljänneksellä oli pientä tuntumaa lonkan koukistajassa, mutta se meni ohi. Rakkovaikeudet alkoivat tosissaan vasta kisan puolivälin jälkeen. Isommat kengät olisivat olleet poikaa, niin varsinkin varvasosasto olisi saanut vähän enemmän tilaa turvota. Rakot ja kivut kuuluvat homman luonteeseen, mutta tämä on sellainen osa-alue, johon pitää valmistautua huolellisemmin jatkossa.

Kisan jälkeen kävin ensiavussa hoidattamassa jalkojani, ja samalla heräsi ajatus pyytää tutulta lääkäriltä antibioottikuuri varmuuden vuoksi. Tarpeeseenhan se sitten tuli, sillä merkit tulehduksesta olivat vahvat jo kotimatkalla. Maanantaita vasten nousi pieni lämpö, ja koko totuus jalkojen, erityisesti pohkeiden jumituksesta paljastui. Lämpöä oli vielä pari päivää, mutta torstaina pääsin takaisin töihin. Nyt muutama viikko kisan jälkeen ainoa näkyvä merkki rasituksesta löytyy jaloista. Käytännössä kaikki nahka kuoriutuu pois niistä osista jalkoja, jotka ovat juoksukenkien peitossa. Saanpahan kovettuneiden kohtien tilalla sileää ja pehmeää ihoa.

E24h: jalkakuorinta kuuluu hintaan.

Miksi niin tapahtui?

Harjoitteluhistoriani ei ole kovinkaan merkittävä. En ole juossut yhtenäkään kalenterivuonna yli 3000 kilometriä. Tammikuussa 2011 päätin juosta ensimmäisen maratonini samaisen vuoden kesäkuussa. Sinä vuonna juoksin yhteensä noin 1600 km. Seuraavana vuonna mittariin kertyi vähän alle 2500 km ja vuonna 2013 reilut 2700 km. Väistämättä mieleeni tulee ajatus, etten olisi ansainnut noin hyvää ensikertalaisen tulosta. Moni minua nopeampi sekä enemmän ja kauemmin juossut ei ole onnistunut pääsemään samaan, joten minulla taisi käydä myös armoton tuuri.
 
Joka tapauksessa onnistuin tällä taustallani etenemään tuon verran. Itse näen merkittävänä syynä sen, että löysin viime syksynä itselleni sopivan tavan harjoitella ainakin tässä vaiheessa harrastustani. Koko homma lähti liikkeelle kesän aikana ilmenneestä takareiden ja pakaran kiinnityskohdan rasitusvammasta. Sen takia minulta jäi väliin Vierumäen vuorokaudenjuoksu, jota olin suunnitellut debyytikseni. Jälkikäteen ajateltuna koko vamma oli pieni lottovoitto. Vierumäellä en olisi pystynyt varmaan oikein mihinkään, sillä lihaskuntoni erityisesti keskivartalossa oli vielä tuolloin todella huono. Vamman ansiosta ymmärsin pistää keskivartalon kuntoon ja hankkia jalkoihin vähän voimaa. Sitten kestinkin ennätysmäärän harjoittelua ilman vaivoja.

Juoksukilometrini 1.9.2013-21.2.2014

Tässä vaiheessa minulle tuntui sopivan ja riittävän tuollainen lähestyminen, jossa kovin määräkausi oli tammikuussa, kun kisa oli helmikuun lopussa. Vamman takia en juossut itseäni tukkoon vielä syksyllä ja alkutalvesta, joten jaksoin painaa kilometrejä oikeaan aikaan. Tietysti tuo oli tällä kertaa ainoa mahdollisuus, sillä vamman jäljiltä piti nostaa määriä maltilla. Tulevaisuudessa pääsen toivottavasti kokeilemaan sellaista, että normaalien määrien päälle nostan kilometrit tappiin ennen kisaa.

Onnistuneen kisasuorituksen taustalla on ainakin järkeväksi osoittautunut taktiikka. Juoksun ja kävelyn rytmityksestä pidin kiinni alusta asti. Olin laskenut kierrosaikoja erilaisten vauhtien mukaan alkutuntien varalle. Tarkoitus oli varmistaa riittävän rauhallinen alku, sillä en luottanut pelkkään syketasoon ainakaan kisan alussa. Lopulta en voinut muutenkaan luottaa sykemittariini kisan aikana, koska kuivassa ilmassa paita aiheutti vyöhön staattista sähköä, minkä takia mittari näytti ihan mitä sattui. Se asia on jatkossa korjattavissa, mutta huomasin samalla, ettei kisassa tarvitse välttämättä juosta ollenkaan sykkeen mukaan. Sen verran sykedatasta voi nähdä, että juoksupätkillä syke on pyörinyt välillä 130-145. Se on korkeammalla kuin olin ajatellut, mutta näköjään tuollakin tasolla jaksoin painaa ihan kohtuullisesti.

Tähän kisaan ja sen kokemuksiin tulee varmasti palattua vielä monta kertaa. Toivottavasti pankkiin jäi jotain viisautta, vaikka en osaa sitä vieläkään oikein pukea sanoiksi. Sehän nyt on varmaan kaikille jo selvä, ettei tämä tähän jää.

Endurance 24h 22.-23.2.2014: Voi mitä nautintoa!

Sunnuntaina 23.2.2014 klo 11:08 rouvani kirjasi ylös kommenttini: "Voi mitä nautintoa!" 24 tunnin juoksukisaa oli jäljellä enää tai vielä 52 minuuttia, joten sanojeni tarkoituksesta ei välttämättä voisi olla täysin varma. Voin paljastaa, että se oli puhdasta sarkasmia. Siinä vaiheessa oli nautinto kaukana, vaikka pääosin kaikki oli mennytkin hyvin. Kelataanpa vähän taaksepäin.

Ennen starttia

Kisa-aamuna ajelimme Espooseen, etsimme vapaan huoltopöydän ja asetuimme valmiiksi vuorokauden viettämiseen. Minä laitoin kisavermeet kuntoon ja moikkailin muutamia tuttuja. Sitten kello olikin jo 12.00 ja lähdin matkaan hieman vajaan 140 muun kanssa. Vai pitäisikö sanoa fingerporilaisittain 140 hieman vajaan kanssa. Siitä sitten aloin toteuttaa suunnitelmaani: 8 minuuttia juoksua, 2 minuuttia kävelyä. Garminiin ei mahtunut kuin 99 tuollaista intervallia, mutta niilläkin laskin selviäväni aamuun kello puoli viiteen saakka. Silloin voisin tehdä uudet intervallit loppuun saakka, tarvittaessa erilaisella rytmityksellä.

Kisa eteni pääosin suunnitelmani mukaan. Aikatauluni salli vessakäynnit, pienet pysähtelyt ja arpomiset huollossa, jalkojen kunnon tsekkaukset ja muut vastaavat operaatiot. Olihan tämä ensimmäinen kertani, eikä aivan jokaista minuuttia ja metriä tarvinnut olla budjetoituna laskuriin. Usko vähimmäistavoitteeseeni (sata mailia) oli alusta asti vahva ja enemmänkin oli realistista odottaa. Thorströmin Jaana sanoikin minulle heti alussa, että unohda se sata mailia, koska se on liian helppo tavoite. Hän määräsi tavoitteekseni 177 km, jonka oli itse juossut omassa debyytissään. Mikäs siinä, ajattelin.

Ensimmäisen kuuden tunnin aikana keräsin pyöreästi 51 km ja toisen 46 km. Alustaa oli sanottu kovaksi. Sitä se olikin, mutta en kokenut sitä ongelmaksi oikeastaan missään vaiheessa. Hidas vauhtini varmasti auttoi asiaa. Noin viiden tunnin jälkeen vasen lonkankoukistaja kuitenkin ilmoitteli pienestä kivusta. Ajattelin sen johtuvan kaarrejuoksusta ja päätin tarkkailla tilannetta. Kuuden tunnin jälkeen vaihdettiin kiertosuuntaa, mikä toi mukavaa vaihtelua touhuun. Noin klo 19 oli pastatarjoilu, jonka yhteyteen sovitin vähän pidemmän huollon. Tarvittavilla toimenpiteillä lonkankoukistajan ongelma asettui, ja sain jatkaa matkaa hyvissä voimin ruokaa massussa.

Pasta Bolognese, kiitos!

Puolenyön jälkeen sitten mentiin sellaiselle alueelle, josta minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Samalla kiertosuunta vaihtui taas. Pidin klo 00.20 huoltotauon jaloille, vaikka klo 01 sen olisi voinut taas ajoittaa pastanjauhamisen yhteyteen. Rakkotilanne kuitenkin huolestutti, ja halusin hieraista Compeed-puikkoa kriittisiin kohtiin. Aikaahan siinä meni, mutta sain sysättyä uusia ongelmia tunneilla eteenpäin. Pasta maistui edelleen hyvin, ja jaksoin sen avulla yli vaikean yön. Kolmas neljännes oli selvästi kisani huonoin osuus. Matkaa kertyi vain 38 km, sillä istuin huollattamassa jalkojani vielä uudestaan vähän ennen kuutta. Yhteensä tälle kuuden tunnin jaksolle kertyi lorvailua varmaan tunnin verran, mutta halusin ottaa varman päälle, että eteneminen ylipäänsä jatkuu loppuun asti.

Aamukuudelta suunta vaihtui viimeisen kerran. Puoli viideltä olin ohjelmoinut mittariini uuden rytmin, 6 minuuttia juoksua ja 2 minuuttia kävelyä. Se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä aamuyön ongelmien jälkeen homma alkoi taas kulkea. Keräilin noin 7,5 km jokaisena tuntina, mikä oli enemmän kuin olin uskaltanut ennakoida. Juostujen kierrosten ajat alkoivat olla taas hyvällä tasolla verrattuna myös lauantaihin, eli jopa alle 2:40. Seitsemältä sai puuroa, joka maistui hyvin ja antoi energiaa.

Ukko juoksee, rouva huoltaa. Kuva: Esko Anttila

Sadan mailin rajapyykki meni rikki joskus puoli kymmenen aikaan. Se ei vielä tyydyttänyt, sillä aikaa oli jäljellä reilusti. Jaana oli jossain vaiheessa helpottanut tavoitettani parilla kilsalla, ja 175 km tuntui minustakin olevan mahdollista, sillä aikaa oli vielä 2,5 tuntia. Kymmenen jälkeen kaikki kuitenkin synkkeni. Uusia rakkoja poksahteli esiin kuin sieniä sateella, ja askellus alkoi ontua. Jossain vaiheessa pääni pehmeni hieman, ja annoin itselleni luvan kävellä enemmän. Taisin kävellä peräti kahdeksan kierrosta peräkkäin, mutta lopulta jaloissa alkoi tuntua edes vähän paremmalta.

Aloin taas juosta. Ensimmäisen juoksukierroksen jälkeen tokaisin tuon otsikossakin seisovan kommenttini. Eihän se hyvältä tuntunut, mutta aikaa oli enää reilut 50 min ja mittarissa 172 km. Pelkkä kävely ei olisi välttämättä riittänyt tarvittaviin kolmeen kilsaan. Ja halusinhan minä päästä siihen alussa määrättyyn tavoitteeseen. Itse asiassa halusin päästä siitä kilometrillä ylikin, ihan vain vaikka huumorimielellä.

Huumorimieltä

Juoksin puoli kahteentoista asti 6+2 -rytmillä, kunnes päätin juosta loppuun saakka. Siinä vaiheessa paikalla alkoi olla mukavasti katsojia, jotka kannustivat kaikkia. Samoin huoltosuoralla alkoi kova kannustus. Vaikka vähän ahdistikin, päätin olla kävelemättä. Kierrosaikani nopeutuivat, ja 178 km lävähti tauluun reilut 4 minuuttia ennen loppua. Jatkoin samalla tahdilla kerätäkseni ylimääräiset sadat metrit talteen. Mittari näytti 178,638 km, kun aikaa oli jäljellä noin 1 min ja 50 s. Laskin, että 179 km menee rikki, jos pystyn vielä aloittamaan oikean munaravin. Jostain sitä voimaa löytyi, sillä painoin kierroksen aikaan 1:40 ja rikoin 179 km. Sitten aika loppuikin ja homma oli ohi.

Kiri irtoaa. Kuva: Esko Anttila

Kävelin huoltosuoran poikki kohti omaa pöytääni. Jo viimeiset kierrokset olivat nostattaneet valtavan tunnemyrskyn joka kerta juostessani siitä ohi. Vähän aikaa keräsin itseäni yksikseni, mutta lopulta ei auttanut mikään, vaan itkun piti antaa tulla ihan kunnolla. Silloin olisin voinut sanoa vilpittömästi: "Voi mitä nautintoa!"

Keräilyerä

Itkisitkö onnesta?

Eskon kuvat löytyvät täältä.

Nuuksio Classic Trail Marathon 31.8.2013

Treenimielessä hankala elokuu tuli päätettyä könyämällä Nuuksiossa maratonin verran. Kisaan olin ilmoittautunut jo hyvissä ajoin, mutta lopullinen osallistumispäätös jäi lopulta samalle viikolle. Juoksukertojen ja -määrän vähentäminen oli kuitenkin parantanut jalan tuntemuksia, joten päätin lähteä matkaan. Tänä vuonna on vaivannut muutenkin jonkinlainen aneemisuus ennen kisoja, joten pitihän se tarttua taas härkää sarvista ja jättää lusmuilut sikseen.

Tarkoitus oli juosta kisa vain lenkkimielellä. Olin päättänyt kävellä kaikki ylämäet ja arvelin loppuajan painuvan noin kuuteen tuntiin. En oikeastaan keventänyt kisaan ollenkaan, vaan juoksin edellisenä sunnuntaina pitkiksen ja kisaviikon keskiviikkona vielä tunnin vauhtitreenin. Mitäpä sitä turhia hifistelemään, kun ei ollut mitään tavoitteita. No, olisi ehkä kannattanut vähän keventää, niin kisasta olisi voinut nauttia enemmän.

Matkaan lähdettiin klo 9.30. Päädyin letkaan, jossa vauhti tuntui sopivalta ja syke pysyi pääosin peruskuntoalueella. Vähän voimattomalta homma kuitenkin tuntui. Reilun tunnin jälkeen piti kivuta Solvallan laskettelurinteen päälle. Yritin kävellä mäen ihan rauhassa, mutta jalat hapottivat silti pahasti. Takana oli 11 km, mutta olo oli varsin kehno. Eipä siinä mitään, matka jatkui. Seuraava juomapiste olisi 26 kilsan kohdalla, jolloin olin suunnitellut sekoittavani ultrajuoksijoiden suosiossa olevan taikajuoman (Leaderin Active Sport). Tuolla 15 kilometrin pätkällä sain sinänsä hyvää harjoitusta ultria varten, sillä koko pätkä oli kovin tuskainen. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että viimeistään juomapisteellä helpottaa. Sitähän se usein ultrillakin on. Heikossa vaiheessa pitää vain malttaa odottaa sitä, että kyllä homma alkaa taas jossain vaiheessa kulkea.

Onnistuin raahautumaan juomapisteelle asti, ja sen jälkeen alkoi kulkea paremmin. Taikajuoma upposi hyvin ja vaikutti nopeasti. Seuraava ja viimeinen juomapiste olisi jo 7 kilometrin päässä, joten siinä oli luonnollinen etappi edessä. Toki eteneminen oli kovaa vääntöä koko ajan, ja väsyneillä jaloilla sai jatkuvasti varoa kaatumista, mutta ei se näyttänyt olevan helppoa muillakaan. Selkiä alkoi ilmestyä eteen yhä useammin. Viimeiseltä juomapisteeltä otin vielä täytettä urheilujuomapulloon ja lähdin loppujen 9 kilometrin kimppuun.

Loppu tuli itse asiassa aika mukavasti. Ampiainen tosin pisti vasemman jalan akillesjänteeseen heti juomapisteen jälkeen, mutta siitä ei koitunut muita ongelmia kuin kipua. Aiemmin kesällä sain pistosta vähän heikon olon, mutta nyt en sellaista ainakaan huomannut. Vedin myös ihan kunnon lipat tuolla loppupätkällä. Onneksi siitä tuli vain pari naarmua polveen ja pieni kolaus itsetunnolle. Loppukiriä en oikein saanut aikaan, ja maaliviiva oli melkoinen helpotus. Kello pysähtyi vähän alle viiden ja puolen tunnin. Maalissa olo koheni nopeasti, ja hölkkäilin pari kertaa autolle hakemaan vaihtovaatteita ja muuta sinne unohtunutta.

Ei paljon naurattanut maalissa

New Balancen MT110:t toimivat koko matkan hyvin. Märillä kallioilla ja pitkospuilla oli vähän liukasta, mutta niin näkyi olevan muillakin kengillä. Kompressiosäärystimistä oli sekä suojaa että tukea. Inov-8:n reppu toimi myös moitteetta. Varusteista ei siis jäänyt kiinni. Mies sen sijaan olisi voinut olla paremmassa kunnossa tai ainakin levänneempi. Polkujuoksua olisi pitänyt harjoitella enemmän, etten olisi jatkuvasti kompuroinut matalalla askeleellani. Jaloissa olisi pitänyt olla paljon enemmän voimaa mäkiä varten. Tuossapa teemoja jos ja kun aion jatkossakin juosta polkukisoja. Mutta menihän tuo noinkin, vaikka nautintoa se ei ollutkaan.

Sekavia muistikuvia Bodomilta

Viime viikonloppuna tuli kierrettyä kahdeksan kierrosta Bodominjärven ympäri. Valmistautuminen kisaan meni vähän totutusta poiketen, sillä edellisen viikon pieni köhä loi varjonsa koko osallistumiselle. Sunnuntain kevyt 1,5 tunnin lenkki ja maanantain hieronta kuitenkin paljastivat, ettei kyseessä ollut mikään oikea pöpö, joten päätin matkustaa Espoon murhamaisemiin. Köhän takia kevensin harjoittelua aika reilusti jo edellisellä viikolla, mitä en olisi muuten tehnyt. Tarkoitus kun oli osallistua lähinnä harjoitusmielessä kilometrejä keräten. Loppujen lopuksi tuli kuitenkin edettyä ihan oikealla kisatuntumalla.

Tavoitetta oli vaikea asettaa, koska en tuntenut reittiä ollenkaan. Sen puhuttiin olevan mäkinen, joten 6 min/km -vauhtikin tuntui kovalta tavoitteelta. Tietysti ykköstavoite oli selvitä maaliin saakka, mutta toki jonkinlainen tavoitevauhti piti olla. Tuo kutosen keskivauhti olisi tarkoittanut loppuaikaa 10:24.

Ensimmäinen kierros osoitti reitin tosiaan olevan aika mäkinen, mutta toisaalta mäet olivat lyhyitä ja ihan hyvin juostavia. Toisella kierroksella kokeilin kävellä muutamassa mäessä, mutta hylkäsin ajatuksen seuraavilla kierroksilla. 13 km jaksan kyllä juosta kokonaan, ja starttien väleissä ehtii levätä. Itse asiassa homma eteni kohdallani niin, että parin ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksin ilman liikoja säästelyjä. Pari-kolme viimeistä kierrosta meni jo raastotuntumalla, sillä juurikaan kovempaa en olisi enää päässyt. Onnistuin kuitenkin pitämään melko tasaisen vauhdin koko kisan ajan, kuten alta voi huomata.

    
Ajat ovat virallisista tuloksista ja siten varmasti oikein. Kahden viimeisen kierroksen kohdalla Garmin ja sen käyttäjä sekoilivat hieman, joten sykkeet eivät ole ihan koko kierrosten ajalta. Niiden tasot lienevät kuitenkin aika lähellä oikeita. Viidennellä kierroksella tapahtui selkein notkahdus niin ajallisesti kuin tehollisestikin. Samassa mökissä majoittunut kaksinkertainen Spartathlon-läpäisijä Sakari Haka muistutti aiheellisesti, että sydän on lihas, joka ei väsyessään jaksa pumpata enää samaan tahtiin kuin aiemmin. Siksi sykettä ei saa enää nousemaan tarpeeksi. Ja sitä varten me treenaamme, että sydän jaksaisi aina vain pitempään. No, tuo näkyi tosi hyvin kolmella viimeisellä kierroksella. Ylämäissä yritin kaikkeni, mutta maksimisyke ei noussut enää kuin nipin napin aerobiselle kynnykselle. Vauhtini kuitenkin säilyi kaikesta huolimatta yllättävä hyvin, ja kuuden kierroksen jälkeen kymmenen tunnin alitus alkoi näyttää mahdolliselta. Loppuaika oli 09:54:32. Siihen olen enemmän kuin tyytyväinen.

Viimeinenkin kierros on ohi

Sakarin kautta saankin oivan aasinsillan kilpailun toiseen merkittävään antiin. Häneltä ja myös samassa mökissä majoittuneelta Kumpulaisen Juhalta oli hienoa saada pieniä ja suuriakin vinkkejä ultraamiseen. Thorströmin Jaanan kanssa taas tuli edettyä jokaisen kierroksen alkupätkä samaa vauhtia ja juteltua tästä harrastuksesta. On hienoa, kuinka noviisi otetaan vakavasti ja toisaalta opastetaan lajin saloihin.

Mitä hommasta jäi käteen? Ainakin se, että tuo vajaa 24 tuntia on pitkä aika olla kisassa. Välissä sai toki käydä suihkussa, levätä ja tankata, mutta väsymys alkoi kyllä painaa yöllä. En nukkunut käytännössä yhtään, vaan torkahdin vain muutamaksi minuutiksi ennen kello kahden ja viiden startteja. Huomasin myös kilpailuhengettömyyteni. Olin ennen viimeistä kierrosta vain kuusi sekuntia Robert Frimania perässä, mutta en lähtenyt haastamaan häntä, kun huomasin tuon mainion tyypin  pinkovan paukusta karkuun. Osaan näköjään taistella vain itseäni vastaan. Toisaalta näyttää siltä, että tunnen kuntoni kohtuullisen hyvin ja pystyn tekemään tasaisia suorituksia. Taidan olla hidas mutta suhteellisen varma. Ei kai mikään huonoin lähtökohta näissä hommissa.

Uusi Lahti -puolimaraton 26.5.2013 ja jatkon pohdintaa

Mennyt viikko oli varsin onnistunut. Moni talven ja kevään kestänyt projekti päättyi. Maanantaina oli Musiikin perusteet 1 -kurssin välikoe. Se oli tosi helppo, ja olisi vaatinut suurta huolimattomuutta, jos yksikin tehtävä olisi mennyt väärin. Tiistaina kävin Oulussa koulutustilaisuudessa selittämässä potentiaalisen vihamieliselle yleisölle asioita, joista minulla ei oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Sekin meni hyvin. Keskiviikkona suoritin laulun peruskurssin 1/2 suuren jännityksen vallassa. Siitä lätkäistiin arvosanaksi erinomainen. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt menee liian hyvin ja varmasti ryssin sunnuntain puolimaratonin. Mutta vielä mitä! Sielläkin kaikki meni nappiin. Sain ehjän juoksun ja alitin tavoitteeni selvästi. Nettoajaksi kirjattiin 1:37:27, eli ennätyksestäni lähti rapiat kymmenen minuuttia.

Taisin saada käsiteltyä jännitykseni juuri sopivaksi, sillä hyvien yöunien jälkeen aamulla oli melko rento olo. Kisapaikalle menin vasta kolmisen varttia ennen lähtöä, mutta siinäkin ajassa ehti turinoida parin tutun kanssa oikein hyvin. Hitaat hämäläiset valuivat laiskasti lähtöviivalle, joten huomasin olevani melkein eturivissä. No, paukusta matkaan ja vauhtia etsimään sopivalla syketasolla. Toiveissa oli pitää noin 4:45 min/km-vauhtia, mutta eikös Garmin näyttänyt heti alusta 4:40:n kilometrejä. Eipä siinä mitään, sillä alussa oli loivaa alamäkeä. Kun sykekään ei kohonnut liikaa, niin annoin mennä vain. Tutulla reitillä osasin varoa pieniä nyppylöitä ja petollisen loivia mäkiä, joissa annoin vähän periksi. Huomasin ensimmäisen kerran juoksu-urallani, että pystyn näinkin kovilla tehoilla pistämään cruisen päälle. Eli kun olin saanut vauhdin sopivaksi, ei tarvinnut juurikaan ponnistella sen ylläpitämiseksi. Näissä merkeissä ensimmäinen kierros meni tosi helposti. Rouvallekin huikkasin, että vauhti on paljon kovempi kuin piti, mutta ei kannata höllätä kun kerrankin kulkee.

Toisella kierroksella vauhti pysyi samanlaisena, eikä sykekään vielä ollut huolestuttavan korkea. Kariniemenkadun loivassa mäessä piti keventää vähän reilummin, ettei hapota liikaa, mutta se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kaikki siinä ohi menneet napsin myöhemmin kiinni. Matka eteni mukavasti, ja vasta Ruoriniemestä Satamaan sain alkaa raastaa ihan tosissani. Sillä pätkällä tuuli välillä tosi kovaa, mutta eipä ainakaan ollut yhtä kuuma kuin viime vuonna. Sataman jälkeen piti vielä jaksaa Ståhlberginkadun loiva mäki ja nousu Hiihtostadionille. Jostain löytyi vielä voimia, ja jaksoin kehittää pienen kirinkin. Sen verran hapotti maalin jälkeen, etten tajunnut sammuttaa Garminia ihan heti, mutta tiesin alittaneeni 1:38. Siitä sitten vain sopalle ja odottelemaan tuttuja maaliin.

Tähän kisaan päättyi kevään projektini saada Bakkenin ohjelman avulla lisää vauhtia ja vauhtikestävyyttä. Hyvinhän noita oli tullut, joten voin olla tosi tyytyväinen. Seuraavaksi aloitin jonkinlaisen peruskuntokauden, jolla on tarkoitus juosta paljon matalalla teholla. Määrä on tarkoitus nostaa ensin kymmenen tuntiin viikossa ja lopulta sen ylikin. Aion edelleen ottaa harjoitusrungoksi Bakkenin ohjelman, johon maestro itse on antanut muokkausohjeen ultria varten. Sen mukaan kunkin viikon kovin tehoharjoitus jätetään pois ja korvataan toisella pitkiksellä. Tällöin jokaiselle viikolle jää ainakin yksi vauhtiharjoitus, mutta muuten panostetaan määrään. Samalla säilyy ohjelman progressiivisuus, joka tuntuu toimivan.

Mihin sitten tähtään tällä peruskuntokaudella, kun kesä ja lukuisat mukavat kisat olisivat ovella? No, pyrin olemaan hyvässä tikissä lähtöviivalla 20.9., kun Vierumäellä starttaa 24 tunnin kisa. Tällä hetkellä ajatuksissa on kokonainen vuorokausi, mutta olen valmis myös puolikkaaseen, jos kesän aikan ilmenee ongelmia. Tämä tähtäin pistää uuteen harkintaan myös Bodominjärven ultraintervallin. Mieleni tekee sinnekin, mutta vain jos olen kunnossa enkä usko sen haittaavaan liikaa keskikesän treenejäni. Nuuksion maastomaraton sen sijaan sopii ohjelmaan erinomaisesti, sillä se saisi toimia viimeisenä (ajallisesti) ylipitkänä lenkkinä kolme viikkoa ennen Vierumäkeä. Tällaisilla ajatuksilla kesään. Tarkempaa suunnitelmaa tullee myöhemmin. 

Joensuu Night Run 12 h 17.-18.11.2012

Kun viisi ja puoli vuotta sitten aloittelin juoksuharrastusta, ohjelmani harjoituksissa saatettiin kävellä viisi minuttia ja juosta minuutti. Ja se yksikin minuutti tuntui pahalta. Pitkä matka on siis tultu tähän päivään, kun voin Joensuun reissun jälkeen kutsua itseäni ultrajuoksijaksi.

Kisaa edeltävä viikko oli varsin mielenkiintoinen, sillä kaiken muun hässäkän keskellä tein ison päätöksen työrintamalla. Lauantaina pääsin kuitenkin matkaan yllättävän levollisin mielin. Sain lepäillä koko viiden tunnin matkan asuntoauton sängyllä ilman pelkoa jalkojen jumittumisesta. Joensuun Areenalle saavuimme vähän kuuden jälkeen. Aiemmin olin käynyt siellä vain Nightwishin ja Amorphiksen keikoilla, mutta osasin arvella sen soveltuvan hyvin myös urheiluun.

Lähtöä edeltävät pari tuntia menivät tosi nopeasti. Omat varusteet sain sentään itsenäisesti kuntoon, mutta oman huoltopöydän käytöstä piti vähän vakoilla vinkkejä kokeneemmilta. Oli myös todella mukavaa vaihtaa muutama sana nettimaailmasta tuttujen ja paljon minua neuvoneiden ultraajien kanssa. Samalla kisajännitys hieman laski. Tuli tunne, että ei täällä tarvitse kuin juosta, juoda ja syödä. Kaikki ovat tuttuja ja mukavia hommia.

Olin päättänyt, että lähden matkaan niin, että juoksen aina 19 minuuttia ja kävelen minuutin. Tuon rytmin lopulta ohjelmoin sykemittariinkin, sillä samalla se muistutti minua juomisesta 20 minuutin välein. Toki olin valmis lisäämän kävelypätkiä heti, kun siltä tuntuisi. Olin suunnitelmissani jakanut kisan neljään kolmen tunnin pätkään. Kesän ja syksyn hyvien treenien ansiosta olin nostanut tavoitteeni sataan kilometriin. Luulin olevani realisti ja jaoin kilometrit neljänneksille niin, että ensin kasaan 29 km ja sitten laskevasti 26, 24 ja 21 km. Odotin siis selvää vauhdin hidastumista. Näillä spekseillä lähdin taivaltamaan, kun Jukka Keskisalo ampui haulikolla lähtölaukauksen tasan kahdeksalta.

Homma lähti liikkeelle hämmästyttävän helposti. Kierrosajat olivat vähän alle kahden minuutin, mikä tarkoittaa noin 6 min/km-vauhtia. Maltoin kävellä suunnitelluissa väleissä, mitä nyt vähän pyöristin minuutteja, jotta sain juomat mukaani aina kävelypätkän alussa. Syke oli alle 140 ja välillä jopa alle 135. Olisi ollut tosi helppoa lisätä vauhtia, mutta järki voitti, ja päätin säästellä voimia ja jalkoja. Kolmen tunnin jälkeen olin juossut rapiat 29 kilometriä, eli toistaiseksi suunnitelma piti.

Toinen kolmen tunnin setti juostiin normaalisti vastapäivään, kun ensimmäinen oli menty myötäpäivään. Taisin innostua hieman suunnanvaihdosta, sillä aluksi kierrosaikani paranivat muutamalla sekunnilla. Samalla syke kohosi lähelle 150:ttä . Meno oli kuitenkin kevyen tuntuista edelleen. Pieniä imeytymisongelmia kuitenkin ilmeni, sillä vatsaan alkoi kertyä juomaa. Suolatabletit auttoivat sen verran, ettei asia vaikuttanut etenemiseen, mutta tilannetta piti tarkkailla koko ajan. Hieman huoletti, ettei vessahätää ollut vielä tullut. Suunnitelmani oli ottaa geeliä tunnin välein ja se piti ensimmäiset viisi tuntia. Kello yhdeltä otetun geelin jälkeen ilmeni pientä ällötyksen tunnetta, joten päätin pitää taukoa niistä. Samalla aloin hörppiä enemmän jaffaa kuin urheilujuomaa, sillä se tuntui uppoavan parhaiten. Kuuden tunnin täyttyessä mittarissa oli reilut 57 kilometriä, eli toisella kolmen tunnin pätkällä olin juossut pari kilometriä enemmän kuin suunnitelmassani, vaikka olin alkanut ottaa kävelypätkiä hieman useammin.

Heti kuuden tunnin jälkeen huomasin yhtäkkiä, että vasempaan isovarpaaseen alkoi sattua rakon takia. Tajusin heti, ettei niin voinut jatkaa, ja kurvasin huoltoon. Siinä meni sitten vajaa varttitunti molempien isovarpaiden rakkoja puhkoessa, puhdistaessa ja teipatessa. Heitin naamaan Ibumaxin, jotta rakkojen ympärysten kipu vähän laimenisi. Joku konkari kyllä totesi ennen kisaa, että hänen mielestään särkylääkkeet ovat dopingia, mutta siitä minä tuossa vaiheessa vähät välitin. Lääkkeelle oli tässä tapauksessa selvä kohde, enkä ottanut niitä vain yleiseen jomotukseen. Varikkokäynnin jälkeen matka jatkui taas ihan mukavasti. Kierrosajat olivat jo yli kahden minuutin, mutta kilometriin käytin edelleen reilusti alle 7 minuuttia. Tällä kolmen tunnin pätkällä taisin aloittaa hörppiä mustikkasoppaa, joka upposi tosi hyvin ja antoi energiaa. 7,5 tunnin kohdalla kävin vihdoin ensimmäisen kerran vessassa. Ykkösasialla toki vain, mutta se oli kuitenkin hyvä merkki. 9 tunnin kohdalla minulla oli kasassa noin 81 km, eli tällä pätkällä etenin juuri tavoitteeni mukaan 24 km.

Viimeinen kolmen tunnin pätkä alkoi, ja tavoitteestani puuttui enää 19 km. Vielä en ollut varma mistään, sillä pelkäsin energian voivan loppua hetkellä millä hyvänsä. Olin kuitenkin lopettanut geelien ottamisen jo monta tuntia sitten, eikä urheilujuomakaan ollut oikein maistunut enää. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt. Ehkäpä rauhallinen aloitus ja lukuisat matalasykkeiset treenilenkit olivat tehneet tehtävänsä, ja rasva-aineenvaihdunta toimi nyt tositilanteessa. Vauhtini itse asiassa parani, ja olin taas hyvin lähellä 2 minuutin kierroksia. 90 kilometrin ja 10 tunnin kohdalla tapahtui vihdoin se odotettu asia, ja sain huikata huoltajille, että nyt minä menen paskalle. Onnellisen perhetapahtuman jälkeen matka jatkui, mutta askel alkoi painaa koko ajan enemmän ja enemmän. Tokaisinkin vaimolleni täysin tosissani, että nyt mennään kyllä pelkällä Pyhällä Hengellä. Toisaalta tavoite oli jo tosi lähellä, mikä antoi voimia.

97 kilometrin ja vajaan yhdentoista tunnin kohdalla kävin uudestaan täysistunnolla, jotta saan sitten painaa satasen täyteen ilman hidasteita. Näin kävikin, ja viimeiset neljä kierrosta olen näköjään painellut kaikki alle kahden minuutin. Sinä aikana tuli käytyä läpi valtava tunnemyrsky, ja sain pidättää kyyneliä ihan tosissani. Kaikki kivut ja rasitukset olivat poissa noilla kierroksilla. Ja kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään lukema 100, oli tunne uskomaton. Minun oli tarkoitus pysähtyä seuraavalla kierroksella huoltoon tankkaamaan, mutta siitä ei tullut mitään, kun tunteet olivat niin pinnassa. Sanoin vaimolleni, etten pysty nyt puhumaan, ja jatkoin vain matkaani.

Pelkäsin vähän, että vatsa tulisi täyteen satasen rikkomisesta, mutta sain jatkettua vielä viimeiset kolme varttia. Niillä vauhti taas hidastui tankkauksen ja fiilistelyjen takia, mutta lopussa sentään sain vielä kirin aikaan. Viimeinen 10 minuuttia meni jonkinlaisessa hurmoksessa, sillä yleisö taputti käsiään ja kaikki juoksijat tuntuivat saavan jostain lisävoimia loppukiriin. Itsekin vedin viimeisen kierroksen puoleentoista minuuttiin. Sitten urakka olikin ohi, ja oli aika jakaa ja vastaanottaa onnitteluja. 106,575 km on enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa.

Suuri kiitos onnistumisesta kuuluu vaimolleni, joka hoiti huoltotehtävänsä erinomaisesti. Radalle minua ei tarvinnut komentaa kertaakaan, mutta mielialani ja kuntoni seuranta sujui tosi hyvin, kuten myös lennosta hoidettu tankkaus. Lisäksi DJ:n musiikkiin sopivat tanssiliikkeet ja muu huumori pitivät mieleni virkeänä. Vanhempani toimivat myös ilmeisen hyvin huoltajan huoltajina, sillä Anne ei nukahtunut kertaakaan. Kiitos myös Lauralle, joka toisena noviisina taivalsi tätä matkaa kanssani ensin ajatuksen tasolla ja sitten kilpailussa. Korvaamatonta apua tarjosivat myös Eeva, Harri ja Ilpo. Olisin mokannut monta asiaa valmistautumisessa ilman vinkkejänne.

Mitä kisasta sitten jäi käteen? Mahtava kokemus, uusia tuttuja ja hyvä tulos nyt ainakin. Ensi kerralla olen monessa asiassa viisaampi. Varpaat olivat kisan jälkeen aika heikossa hapessa, mutta se taitaa kuulua asiaan.

Huonompi tuuri kävi siinä, että sain kisan jälkeen elimistööni jonkinlaisen tulehduksen. Luultavasti se on peräisin lihasvaurioista ja ilmenee sitten esimerkiksi selän peittävinä näppylöinä ja silmaluomen turvotuksena.

Toisaalta tällaiset jutut kuuluvat asiaan, kun otetaan miehestä mittaa. Ja lopulta kyse on vain huonosta tuurista, sillä ei tällaiset oireet mitenkään yleisiä ole. Lääkärisetä kyllä antoi harrastukseni kuulla kunniansa, mutta turvallisempaa tämä on kuin moni arkinen asia. Veikkaanpa että Joensuun yössä voisi tulla paljon pahempaakin jälkeä.

Kullervo-maraton 22.9.2012

No niin, tulihan se tällekin vuodelle yksi onnistunut maraton, vaikka aivan ehjää juoksua en saanutkaan aikaan. Ennätys parantui virallisesti noin 8 minuuttia, ja lukemilla 3.49.05 mentiin myös Forssan alimittaisen reitin ajan alle. Erityisen iloinen olen siitä, että sain otettua itsestäni irti kaiken, mitä eilen oli mahdollista ottaa. Tämä noin 150 metriä ennen maalia otettu kuva todistaa, ettei jalka enää juurikaan noussut loppukiriin.

Lahdessa kisa-aamu oli sateinen, eikä tilanne näyttänyt parantuvan koko parin tunnin ajomatkalla. Joutsenossa sade kuitenkin loppui kuin taikaiskusta. Lämpötilakin oli nousussa, joten päädyin lyhyisiin juoksuvermeisiin, vaikka monella muulla näkyi olevan hämmästyttävän paljon päällä. Ennen lähtöä uskaltauduin juttusille parin juoksufoorumilaisen kanssa, mikä oli mukavaa ja vei ylimääräistä kisajännitystä mennessään. Lähtökomento kuului ajallaan, ja taivallus sai alkaa.

Sopiva matkavauhti tuntui löytyvän helposti, kunhan olin ottanut alun ylämäen rauhallisesti. Sellaisia 5:10-5:20 minuutin kilometrejä tuli laputeltua ilman mitään ongelmia. Muutaman kilometrin kohdalla totesimme erään kanssajuoksijan kanssa olevamme samassa tavoitevauhdissa, joten päätimme yrittää yhdessä jatkaa tasaista vauhtia. Vauhti pysyi hyvänä jonnekin reiluun 25 kilometriin, jonka jälkeen minulle tuli vähän vaikeammaksi pitää samaa tahtia yllä.

Suurempia vatsaongelmia en ollut huomannut, mitä nyt oli vähän täysi olo edelleen. 28 kilsan kohdalla vaimoni kuitenkin huusi kannustusten ohessa, että olen kalpea ja että kannattaa syödä suolakurkkua seuraavalla juomapisteellä. Tarkastin tilanteen, ja toden totta, otsani oli ihan kuiva ja suolan peitossa. Hikoilu oli siis loppunut osittain, mikä ainakin minulla viittaa imeytymisongelmiin. Hiljensin saman tien aavistuksen vauhtia ja käskin uuden juoksukaverini jatkaa tavoitevauhdissaan. Seuraavalla juomapisteellä heitin suolatabletin naamaan ja jatkoin matkaa odotellen sen vaikutusta.

Muutaman kilometrin jälkeen meno alkoi taas tuntua helpommalta, ja sain kiristettyä vauhtia. Otin kaverini kiinni, ja pian oli hänen vuoronsa jäädä minun vauhdistani. Neste ja energia olivat taas alkaneet virrata vatsastani muuallekin elimistööni, ja sain syketasoa nostettua ainakin suhteellista loppukiriä varten. Ennen kisaa tapaamani juoksufoorumilainen sattui juoksemaan vastaan pienellä heikolla hetkelläni. Hänen kannustuksensa auttoi sillä hetkellä valtavasti. En tainnut jaksaa huutaa mitään järkevää vastausta, mutta uskon hänen kokeneena maratoonarina ja ultraajana ymmärtäneen asian.

Loppu tulikin sitten sisulla ja voimia säästelemättä. Oman kelloni mukaan olin menossa reilusti alle 3.50, mutta en ollut tajunnut kellon pätkäisseen aina muutamien alikulkutunnelien kohdalla. Stadionille tullessani kuulutettiin jo 3.46-alkuisia aikoja, joten sain juosta viimeisen ratakierroksen ihan tosissani. Virallinen kello pyshtyi siis aikaan 3.49.05, johon olen erittäin tyytyväinen.

Heinolan kaupunkipuistojuoksun puolimaraton 28.7.2012

Eilen tuli juostua elämäni ensimmäinen puolimaratonkisa. Mikään naama irvessä puristettu tavoitteellinen juoksu se ei kuitenkaan ollut, vaan tarkoitus oli vain juosta ehjä kilpailu maratonvauhdin tuntumassa. Valmistautuminen (tai pikemminkin sen puute) ei todellakaan ollut puolimaratonille soveltuvaa, sillä olin juossut määrää koko heinäkuun, ja edellisestä kunnon vauhtikestävyysharjoituksesta oli kolmisen viikkoa. Edellinen iltakin meni alla olevan kuvan tunnelmissa Hollolan keskiaikamarkkinoilla, jossa tuli esimerkiksi tankattua tukevalla ja varsin suolaisella muikkuannoksella. Olympialaisten avajaisten parissa meni vielä pitkälle yöhön, joten lähtöasetelma ei ollut ihan juoksuoppaiden mukainen.

Kisapäiväksi oli ennustettu kunnon hellettä, jota totta tosiaan saatiin. Verrytellessäni puskin vissyä jo siihen malliin, että pieni epätoivo meinasi iskeä. Vaimolle tuli kuitenkin kerrottua, että noin 1:50 menee, jos hän haluaa olla maalissa ottamassa vastaan. Siitä sitten vain baanalle katsomaan, pystynkö juoksemaan maltilla reiluun puolimatkaan ja kiristämään jossain 15 kilsan jälkeen.

Juoksu lähti käyntiin ihan taktiikan mukaan. Ekaa kilometriin meni ruuhkan ansiosta jopa yli 5 ja puoli minuuttia, mutta siitä oli hyvä lähteä liikkeelle. Ensimmäinen huoltopiste oli jo 2,5 kilsan kohdalla, ja juoksin siitä suosiolla ohi, koska ruuhka oli melkoinen. Helteellä kannattaisi tietysti juoda joka pisteellä, mutta arvelin pärjääväni, koska seuraava piste olisi kuitenkin jo 6 kilsan kohdalla. Jo ensimmäisen kympin aikana ohittelin monia liian kovaa aloittaneita, mikä tietysti antoi luottoa omaa vauhdinjakoon, vaikka omaa suoritusta tietysti teinkin. Puolimatkan selvitin aikaan 54:20, mikä oli juuri sopiva vauhti.

Toisella kierroksella oli luonnollisesti vähän väljempää, sillä neljännesmaratoonarit eivät olleet enää mukana. Helle alkoi nyt todella tehdä tehtäväänsä, ja pää tuntui pehmenevän aika tehokkaasti. Joka juomapisteellä join vettä ja kastelin pääni ja selkäni märällä sienellä tai jopa suoraan vedellä. Silti lämpö ahdisti pian uudestaan. 15 kilometrin jälkeen oli kisan vaikein hetki, mutta 16,5 kilsan juomapiste pelasti paljon. Otin siinä geelin, ja ystävällinen huoltomies kaatoi ämpärillä kylmää vettä päälleni. Kengäthän siinä kastuivat myös, mutta viilennyksen ansiosta jaksoin taas painaa vähän kovempaa. Loppumatkalla porukkaa tuli selkä edellä vastaan, ja pahalta tuntui itsestänikin, mutta sain vielä puristettua pienen loppukirinkin. Kello pysähtyi aikaan 1:48:22, joka on olosuhteisiin ja valmistautumiseen nähden tosi hyvä aika kaltaiselleni hitaalle juoksijalle. Sitten seurasikin pulahdus 17-asteiseen järviveteen, mikä tuntui ihanalta. (Olen kyllä kuullut, ettei mies saa käyttää sanaa ihana...)

Mitä kisasta jäi mieleen? Ennen kaikkea ehjä suoritus oli tärkeä alkukesän vaikeuksien jälkeen. Mahan kanssa ei ollut ongelmia, mutta maratoneillahan ne alkoivat vasta 25 kilsan jälkeen. Nyt niitä tuskin olisi tullut, sillä sen verran hyvin urheilujuoma upposi heti maalissa ja pian sen jälkeen Hesen kerrosateria maistui vallan hyvin. Tästä sain hyviä ajatuksia tankkaukseen ja juomahuoltoon maratonia varten, mutta niistä lisää myöhemmin.

Forssan Suvi-illan maraton 16.6.2012

Kaikki näytti hyvältä lauantaiaamuna. Lahdessa oli kuuma keli, mutta Forssaan oli luvattu vähän viileämpää ja pilvistä. Olo oli hyvä ja rento, sellainen sopivan jännittynyt muttei hermostunut. Jaksoin jopa ystävällisesti kuunnella ovelle ilmestynyttä Jehovan todistajaa, mitä ei ole ihan hetkeen tapahtunut.

Matka Forssaan sujui kivasti vanhempien asuntoautolla. Lähtöä odotellessa tuo oli loistava peli myös täysistuntojen kannalta, sillä kisakeskuksen vessajonot olivat jälleen hurjat. Pilviä alkoi kerääntyä taivaalle entistä enemmän, ja ilma oli hautova. Suolatabletti ja geeli naamaan vartti ennen starttia. Lopullisen ratkaisun alkuvauhdista tein vasta näillä main. Lämpöä oli sen verran, että reilusti alle 3.40 yritykseen en uskaltanut. Päätin lähteä tavoittelemaan loppuaikaa 3.45, eli kilometrivauhti olisi 5:20. Ei pitänyt olla mahdoton nakki, sillä tuota vauhtia on tullut juostua usean pitkiksen loppuvaiheilla ja myös pk-lenkeillä.

Menin lähtöalueella ihan hännille, koska siellä oli väljempää ja nettoaika lähtisi käyntiin vasta viivalta. Pari minuuttia lähtölaukauksesta olin viivalla, ja juoksu lähti käyntiin. Jokin hassu tunne oli vatsassa, mutta tulkitsin sen vain jännitykseksi, ja pian se menikin ohi. Alku meni kevyesti. Syke pyöri välillä 150-155, mikä on mulle oikein hyvä taso. Eka kymppi meni reiluun 53 minuuttiin, eli olin tavoitevauhdissa.

Ekan kympin jälkeen reitti kääntyi Tammelasta takaisin Forssaan. Maltoin hyvin mieleni ja jatkoin samalla vauhdilla kuin siihenkin asti. Puolimaratoonarit kiristivät tahtia maalinsa lähestyessä, mutta maltoin mieleni ja annoin heidän mennä menojaan. Toki otin aina selän joltakulta, jos tuuli pääsi puhaltamaan vastaan. Toinen kymppi meni myös reiluun 53 minuuttiin, ja syke ei ollut vieläkään noussut yli 160 kuin joissain ylämäissä. Puolimatkan kohdalla kello näytti noin 1.52.

Toisen lenkin alkupätkällä oli tarkoitus kiristää vauhtia, sillä siinä on mukavia loivia myötäisiä ja tällä kertaa myös vieno myötätuuli. Parin kilometrin ajan tuo onnistuikin, ja vauhti oli noin 5:15 min/km. Sitten tapahtui jotain, ja vatsapistokset ilmestyivät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin alkoi pistää vasemmalle puolelle ja sitten myös oikealle. Juomapisteellä otin vähän normaalia enemmän kävelyä, mikä helpotti hetkeksi. Yritin edelleen juoda normaalisti Dexalia ja vettä sekä ottaa viime vuonna paljonkin piristäneitä suolakurkkuja. Noin kilometri juomapisteeltä pistokset alkoivat taas, tällä kertaa myös vatsan yläosassa. Edelliset juomat jäivät mahaan hölskymään ja ilmeisesti alkoivat painaa palleaa, mistä vatsan yläosan kipu sitten vain paheni.

Siinä jossain 26 kilsan kohdalla tämän pojan selkäranka sitten katkesi. Vauhtia oli pudotettava, mutta toivoin vielä pystyväni juoksemaan 5:40 min/km tai ainakin alle kuuden minuutin kilometrejä. No, parin kilometrin päästä sekin osoittautui turhaksi toiveeksi. Pistokset pahenivat ja energiatasokin alkoi selvästi pudota, kun uutta ei saanut enää sisään. Jano oli myös tolkuton, ja yritin juoda vettä joka pisteellä. Eihän se tietenkään mihinkään imeytynyt, ja olo vain paheni, kun täysi vatsa alkoi painaa palleaa entistä rajummin. Noin 34 kilsan kohdilla oli pakko aloittaa pitemmät kävelypätkät, sillä kipu nosti välillä vedet silmiin.

Keskeyttämisajatus kävi mielessä, mutta suljin sen mahdollisuuden pois heti. Saavat pakottaa minut keskeyttämään mikäli taju lähtee, mutta suorilta jaloilta en keskeytä. Noudatin jonkun ultrajuoksijan taktiikkaa, jossa juoksin, kun kävely sattui liikaa, ja päinvastoin. Olo ei parantunut missään vaiheessa, mutta kilometrit vähenivät. 39 kilsan kohdalla päätin juosta koko loppumatkan, vaikka mikä tulisi. Ja niin tein. Maalissa kelloni näytti nettoaikaa 4.07. Käsittämätöntä että noin lähelle neljää tuntia pääsee tuollaisella suorituksella!

Maalissa ei maistunut ruoka eikä juoma. Olin kuulemma aivan valkoinen, ja huuleni sinersivät. Kotimatkalla sentään alkoi limppari maistua, ja sain syötyä myös hampurilaisaterian. Päätin olla juoksematta uutta maratonia ennen kuin saan selvyyden vatsaongelmiini. Tuskinpa tuokaan päätös pitää, sillä kisavauhdilla juostava maraton taitaa olla ainut mahdollisuus testata koko asiaa autenttisesti. Mutta vakavan mietinnän paikka tämä on.

Uusi Lahti -maraton 27.5.2012

Miltä tuntuu, kun epäonnistuu tavoitteessaan monen kuukauden hyvin sujuneen treenauksen jälkeen? Pahalta tietysti, mutta samalla myös optimistiselta. Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, vaikka se toki mietityttääkin. Katse on kuitenkin jo pikaisessa revanssissa.

Epäonnistumiseni oli keskeytys Uusi Lahti -maratonilla, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Alkuvuoden treenit olivat sujuneet hyvin ja ilman pahempia sairasteluja tai vammoja. Treenivauhdit ja -sykkeet olivat kasvaneet edellisestä vuodesta. Keventely, viimeistelyharjoitukset ja tankkaus olivat onnistuneet. Kisapaikka oli parin kilometrin päässä kotoa, mikä vähensi stressiä käytännön järjestelyistä. Kun seisoin Lahden hiihtostadionilla ja odottelin lähtölaukausta vähän ennen kello yhtätoista, olin luottavainen, että ennätys tulee lähes hellekelistä huolimatta. 3.40 oli tähtäimessä, pöljän päivän tullen jopa 3.30.

Pari ensimmäistä kilometria olivat alamäkivoittoisia, joten en säikähtänyt 5:00 min/km -vauhtiani, sillä syke pysyi hyvän matkaa alle 160. Siitä sitten jatkoin vähän hitaammin ja ylämäkiosuuksilla himmaillen. Mehumainen Teho Sport -juoma upposi ja geeliä otin suunnitelman mukaan. Kympin väliaika oli 50:39 ja olo erinomainen.

Toinen varttimaratonin mittainen kierros lähti käyntiin samoin ajatuksin ja tuntemuksin kuin ensimmäinenkin. 14 kilometrin kohdalla otin toisen geelin ja vettä päälle. Seuraavallakin pisteellä hörppäsin vielä vain vettä, koska vatsassa tuntui vähän hassulta. Tunne ei mennyt ohi, joten arvelin nesteiden jäävän imeytymättä. Tätä varten mukanani oli karkeaa merisuolaa, jonka olin lukenut auttavan tällaiseen. Pienen hetken se auttoikin yleiseen olotilaan, mutta imeytyminen ei alkanut toimia. Puolimatkan väliajaksi kuuluttaja ilmoitti 1.46, jolloin vielä ajattelin voivani juosta 3.40 vähän hidastamallakin.

Kolmas kierros sitten osoitti, ettei hommasta tule enää mitään. Vatsa alkoi kramppailla ja aiemmin alkaneet vilunväristykset pahenivat. Mitään ei pystynyt juomaankaan, joten peli oli selvä. 25 kilometrin kohdilla heitin henkisesti pyyhkeen jo kehään ja päätin enää hölkkäillä kannustusjoukkoni luo.

Keskeyttämään joutuminen oli raskas päätös, sillä tunne käski kyllä jatkamaan. Sen verran ajatukseni kuitenkin toimi, että ymmärsin keskeytämisen mahdollistavan uuden yrityksen Forssassa kolmen viikon kuluttua. Sinne kun olin ilmoittautunut myös ihan vain sen takia, että hinta oli vain kympin kaikille viime vuonna alimittaisen maratonin juosseille. Hoksasin, että vajaa 30 kilometrin maratonvauhtinen pitkis sallisi palautua viimeistelytreenikuntoon ja täyteen iskuun Forssaan. Ties vaikka se jopa hyppäyttäisi kuntoa vielä asteen paremmaksi! Tuo oivallus helpotti päätöstä ja vähensi pettymystä huomattavasti.

Nyt, päivä epäonnistumisen jälkeen, uusi päämäärä on kirkkaana mielessäni. Jalat ovat vain vähän väsyneet, joten huomenna menen taas lenkille. Forssassa juoksin ensimmäisen maratonini viime vuonna. Siellä on nopea reitti, hyvä kannustus ja minulle sopiva lähtöaika. Moni asia voi vielä mennä pieleen senkin suhteen, mutta siellä aion ainakin juosta maaliin.