Kesän treenit menivät ihan kohtuullisesti heinäkuun loppuun asti. Esimerkiksi oma vitosen testijuoksuni 30.7. meni alle 20 minuuttiin, mikä oli minulle erinomainen tulos ilman mitään kiriapua. Samalla odottelin koko ajan pääsyä reumapolille elokuussa. Sieltä tuli ihan hyvä uutinen, ettei minulla ole reumaa. Jatkotutkimukset kutsuivat silti, koska mitään syytä kuumeiluille ja muille oireille ei löytynyt. Odotellessa sain lääkitykseksi kortisonia, jota kokeiltiin ensin täsmälääkityksenä kuumeen iskiessä. Se toimi, muttei estänyt kuumetta nousemasta uudelleen esimerkiksi viikko edellisen kuurin jälkeen. Siksi aloin syödä pientä määrää kortisonia päivittäin, mikä on tepsinyt hyvin toistaiseksi. Elo-syyskuun kuumejaksot ja samoihin aikoihin sairastetut flunssat tosin romahduttivat juoksukuntoni.
Joulukuussa kävin uudelleen verikokeissa ja reumalääkärillä. Olimme molemmat tyytyväisiä siihen, että kortisoni toimi estolääkityksenä. Lääkäri oli selvitellyt asian mahdollisia taustoja, mutta mitään varmaa ei ollut. Todennäköisesti kuumeherkkyys johtuu geeneistäni. Sitä asiaa voidaan mahdollisesti tutkia joskus, kun sopiva geenitesti keksitään. Lääkäri piti hyvin todennäköisenä, että ultrajuoksut ovat saaneet jo lähtökohdiltaan herkän elimistöni epätasapainotilaan, josta seuraa kuumeiluja ja muita oireita. Kieltämättä sama oli tullut itsellenikin mieleen, sillä ajoitukset ja toisaalta ultrien jälkeiset rajut oireeni viittasivat samaan. Lääkäri neuvoi, ettei minun kannattaisi enää juosta ultria. Toki se oli kova isku, kun olin selvästi löytänyt oman juttuni juoksun saralla, mutta lopulta asia oli aika helppo hyväksyä. Olinhan itse järkeillyt jo samaa. Maratonit ja lyhyemmät matkat olisivat edelleen sallittuja.
Sairastelut menivät ohi lokakuussa, ja pääsin vähitellen treenailemaan. Mitään tavoitteita en tietenkään asettanut, vaan kävin vähän lenkillä ja salilla ihan tuntemusten mukaan. Salitreeni maistui yllättävän hyvin, ja jalkoihin kertyi varmasti paremmin voimaa kuin ikinä. Innostuin myös punnerruksista, joita menee nykyään helposti kymmeniä. Periaatteessa kaikki olisi hyvin, jollei tilannetta olisi alkanut varjostaa uusi tekijä: ylikuormittava työ.
Aloitin virallisesti syyskuun alussa uudessa työpaikassa, jossa olin ollut hätäapuna jo kesällä parina päivänä viikossa. Työ ja työyhteisö ovat olleet alusta asti haastavia. Positiivisena ja työotteeseeni uskovana miehenä ajattelin asioiden lähtevän parempaan suuntaan, kunhan vain pääsen sisälle asioihin. Ihan niin ei ole käynyt. Tein paljon töitä: pitkiä päiviä ja myös viikonloppuja. En ymmärtänyt tilanteen kärjistymistä ajoissa, mutta sitten kroppa alkoi iskeä vastaan. Onneksi ymmärsin merkit, ja tajusin hakea apua.
Taidan jättää blogini edelleen luettavaksi, vaikka en tee enää uusi päivityksiä juoksuistani. Pari onnistunutta tekstiä kuitenkin keräävät säännöllisesti lukijoita. Olisi sääli kadottaa ne bittiavaruuteen. Kiitos kaikille lukijoille ja seuraajille!
Loppuun viimeisestä kappaleesta kertova biisi yhdeltä suosikkibändiltäni. Tuon levyt piti jäädä heidän viimeisekseen vuonna 1997.
