Laula kuin mies, juokse kuin mies

Olen harrastanut laulua vuoden 2009 syksystä lähtien, jolloin liityin rouvani perässä espoolaiseen nuorten aikuisten kuoroon. Minulla on välillä vähän armoton asenne, että heti pitää osata kaikki, joten kävin alusta asti laulutunneilla. Tie johti parin muun kuoron ja kvartettilaulun myötä siihen, että kaksi vuotta sitten pyrin ja pääsin Lahden konservatorion aikuisosastolle opiskelemaan laulua. Viime syksynä olin tullut siihen pisteeseen, että laulunopettajani Risto Saarman totesi: "Pasi, laula kuin mies!" Aika masentavaa, tai ehkä ei sittenkään.

Risto oli itsekin kuullut vastaavan kommentin joskus nuoruudessaan. Minulle hän esitti sen humoristisella, liioitellun syvällä oopperaäänellä, josta asian ydin jo paljastui. Olin päässyt tietyn polun päähän ja osasin laulaa suhteellisen monimutkaisiakin kappaleita ja harjoituksia. Seuraava taso olisi saada ääneeni syvyyttä. Se oli tarkoitus saada auki munaskuista asti ja sen lisäksi ikään kuin tarraamaan kiinni matkalla. Toisin sanoen, piti päästä pois poikamaisesta lauleskelusta kohti miehekästä laulamista.

Aluksi tuntumaa haettiin huumorin keinoin. Piti uskaltaa heittäytyä pelleilemään äänellään ja saada tuntumaa oopperasoundiin. Sitä kautta sain pienen idun mieleeni, miltä pitää tuntua, kun ääni istuu syvällä. Koko lukuvuoden ajan asiaa on käyty läpi ääniharjoituksissa, ja vähitellen alan saada sitä automatisoitua. Lauluihin asti se ei ole vielä kovin usein eksynyt, mutta sitä kohti pyrin jatkuvasti. Ehkä jo ensi talvena nousen uudelle tasolle.

Olen miettinyt samaa asiaa juoksun kannalta. Sitä olen harrastanut vuoden 2007 keväästä asti, jolloin aloitin aivan nollasta. Vähitellen on tapahtunut edistystä, mutta usein sekin on tullut harppauksin, kun ensin on hinkannut pitkään samalla tasolla. Tietysti harrastelijatasolla kehitystä tapahtuisi, kun vain kävisi ulkoilemassa säännöllisesti, mutta harppauksia minulla on tullut vain epämukavuusalueiden kautta. Liekö se sitten sitä juoksemista kuin mies, että käy välillä epämukavuusalueella.

Juoksussa epämukavuusalueeni oli pitkään vauhtikestävyyden harjoittelu. Kun sitä ei ollut tehnyt, se tuntui vaikealta ja ahdistavalta. Totuttelun jälkeen se on alkanut sujua, ja olen alkanut pitää siitä. Minulle oli tärkeää löytää Marius Bakkenin harjoitusohjelma, josta nappasin ohjelmaani mielenkiintoisia ja vaihtelevia vauhtiharjoituksia. Niiden ansiosta olen saanut vk-harjoitusteni vauhteja nostettua puolivahingossa. Samalla vauhtiskaalani on kasvanut, mikä on pelkästään hyvä asia.

Ultrajuoksijalle, ainakin minun tasollani, on kuitenkin tärkeintä kehittää peruskuntoa ja tietysti peruskuntovauhtia. Erityisesti vuorokaudenjuoksussa edetään niin matalalla teholla, että olen kokenut tärkeäksi hinkata paljon mahdollisimman matalalla sykkeellä. Vauhtia en hirveästi ajattele noissa harjoituksissa, mutta viime talvena se oli usein noin 6 min/km, kuten on itse asiassa ollut jo pitkään.

Nyt kun olen taas päässyt treenaamisen makuun, samojen sykkeiden vauhdistani on pudonnut noin 30 s/km. Osittain kiitän siitä jälleen aloittamaani vauhtikestävyysharjoittelua, mutta pääsyyllisenä pidän 24 tunnin kisaa ja sitä edeltänyttä yli 500 juoksukilometrin tammikuuta. Niissä kyse oli todellisesta poistumisesta mukavuusalueelta, heittäytymisestä tuntemattomaan. Näköjään se kannatti. Täytyy toki todeta, että vauhdin kasvamiseen vaikuttaa varmasti myös pudonnut painoni sekä parantunut lihaskuntoni. Kevyempää ukkoa on helpompi liikutella, varsinkin kun on enemmän voimaa oikeissa paikoissa ja liikkuvuus kunnossa.

Tuntuu vähän hassulta kirjoitella muka asiantuntevasti näistä laulu- ja ultrajuoksujutuista. Ultrajuoksu on harvojen harrastama laji, mutta eivät nuoret mieslaulajatkaan kovin yleisiä ole. Ja nuoriksi miehiksi luetaan siis alle 60-vuotiaat, kuten kaikki kuoroihmiset tietävät. Kun kerron harrastavani tavoitteellisesti sekä laulua että ultria, porukka ajattelee heti, että olen hyvä. Eipä se ihan niin mene. Tällaisissa marginaalilajeissa vain pääsevät esille vähän keskinkertaisemmatkin tapaukset. Varsinkin jos tyrkyttää juttujaan blogissa :)

Olenko ultrajuoksija?

Sain kolmisen viikkoa sitten joitakin synttärionnitteluja, joissa toivoteltiin paljon hyviä kilometrejä ja puhuttiin ultrajuoksijasta. Kaikki toivotukset olivat varmasti aitoja ilman häivääkään pilkasta, mutta syystä tai toisesta ne jäivät pienestä identiteettikriisistä kärsivään mieleeni. Samoja mietteitä olen pyöritelly ennenkin, kun olen pohtinut esimerkiksi Enduranceen liittymistä. Kysymys kuuluu: olenko ultrajuoksija?

Perusluonteestani johtuen mieleeni tulee ensin syitä, miksi en ole ultrajuoksija. Lajin suurin legenda Yiannis Kouros määrittelee vasta 24 tunnin juoksun olevan ultrajuoksua, vaikka yleensä ultrista puhutaan kaikkien yli maratonin mittaisten matkojen yhteydessä. Kourosin pointti on se, että vasta tuolloin joutuu ylittämään oman fysiikkansa ja juoksemaan mielensä ja tahdonvoimansa avulla. Minähän olen juossut vain 12 tunnin kisan ja Bodominjärven ultraintervallin, joissa matkaa on kertynyt rapiat 100 km molemmissa.

Harjoitusmääräni eivät ole ultrajuoksijoiden harjoitusmäärien tasolla. Kun ei lasketa kilpailu-kilometrejä mukaan, juoksin viime viikolla kilometriennätykseni 108 km. Kuukausiennätykseni on 359 km. Määrät eivät ole sen kummempia kuin monella vielä reilusti yli kolmen tunnin maratoonarilla. En myöskään tee vielä riittävän pitkiä treenejä, joita kutsutaan ylipitkiksi lenkeiksi. Toistaiseksi olen tyytynyt vain maratonmittaan.

Miksi sitten olisin ultrajuoksija? No, olen kuitenkin juossut nuo kaksi kisaa, joita yleisesti pidetään ultrajuoksutapahtumina. Juoksumääränikin ovat kasvussa, mutta kasvu on ollut osittain pakostakin aika maltillista. Harjoitteluni on todellisten ylipitkien lenkkien puutteesta huolimatta tietyllä tavalla ultramaista, koska juoksen paljon alhaisella sykkeellä. Sillä yritän kouluttaa elimistön rasva-aineenvaihduntaa ja totuttaa jalkoja lisääntyvään rasitukseen. Tarkoitus on saada kroppa luulemaan, että pitkä ja matalatehoinen juoksu on sille mitä luonnollisin olotila.

Mitä tästä jää käteen? Ainakin olen matkalla. Suunta on selvä, vaikka lopullinen päämäärä puuttuu vielä. Jokainen etappi tällä matkalla on tärkeä, enkä usko pikavoittoihin. Mitään menestys-tavoitteitahan minulla ei tietenkään ole, vaan näen homman vain itsensä kehittämisenä ja harrastuksena. Itsekriittisenä perfektionistina tuo "vain itsensä kehittäminen" voi toki saada välillä aika hurjia sävyjä, mutta oppimista ja itseensä tutustumista tämä on joka päivä. Näillä mennään.
 

Mielen temppuilut

Paljastettakoon heti, että aion kirjoittaa hieman mielen temppuilusta treenaamisen yhteydessä. Keskustelen toki mielelläni yleisemmästäkin sekopäisyydestä(ni) ja voin antaa vertaistukea kaikille paniikkihäiriöön liittyvästä sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville, mutta ehkä sitä ei kannata sotkea tähän blogiin. Treenaamiseen liittyvä mielen temppuilu on tullut viime aikoina tutuksi, koska olen noudattanut varsin orjallisesti hyvin monipuolista ja vaihtelevaa treeniohjelmaa. Viime aikoina lukemani ultrakisojen raportit ovat myös tuoneet asian säännöllisesti esiin.

Mielen temppuilulla juoksun yhteydessä tarkoitan sitä, että tuntemukset ja kehon viestit saavat ajatukset jotenkin sekaisin. Sitä tapahtuu, kun pitäisi juosta kovaa epämukavuusalueella tai kun pitäisi malttaa kävellä pitkien lenkkien yhteydessä. Kun painaa vauhtikestävyysharjoitusta veren maku suussa ja jalat hapoilla, alkaa helposti leikittelemään ajatuksella, että ei tätä tarvitse jatkaa suunniteltua aikaa tai matkaa. Että pikkaisen vähempikin riittää... Ohjelmani pitkillä lenkeillä taas pitäisi kävellä reilusti ja säännöllisesti matkan varrella. Silloin sitä miettii, että onhan näitä pitkiksiä ennenkin juostu kokonaan ilman mitään nössöilyjä. Hassuja ajatuksia tulee myös lepopäivinä. Silloin helposti huijaa itsensä luulemaan kunnon laskevan, koska keho ei saa säännöllistä liikunta-annostaan.

Millä nämä mielen temppuilut sitten voitetaan? Jostain se voima tai maltti pitää vain löytää, jotta pysyy suunnitelmassaan. Omat selviytymisstrategiani liittyvät välillä pieniin yksityiskohtiin tai treenin seuraaviin minuutteihin. Välillä taas mietin suurta kokonaisuutta, jonka osa se yksittäinenkin treeni tai lepopäivä on. Toisaalta joskus pitää osata luovuttaa, keventää tai koventaa. Ja mistäs sen muka sitten tietää, ettei tee sellaista vain mielen temppuilun takia? Niinpä. Ei tämä ihan helppoa hommaa aina ole.

Onko väärin juosta hiljaa?

Olen hidas juoksija. Tällaiseen tulokseen olen päätynyt, kun olen tarkkaillut omaa juoksuhistoriaani ja peilannut sitä muiden aloittelijoiden kehitykseen. Jollekulle tuollainen havainto voisi olla varsin ikävä, ja jopa harrastuksen lopettaminen voisi tulla mieleen. Minä en ole moksiskaan. Tykkään nimittäin juosta hiljaa ja matalalla sykkeellä. Olisi kieltämättä aika ikävää olla hidas juoksija, joka haluaa juosta kovaa, tai nopea juoksija, joka haluaisi juosta hiljaa, mutta se tuntuisi epäluonnolliselta.

En muista ikinä olleeni nopea juoksemaan. Lapsuusvuosien peleissä en pärjännyt vauhdilla, vaan minun oli pakko luottaa pelisilmääni. Kun sekään ei ollut huippuluokkaa, niin minusta ei koskaan tullut jalkapalloilijaa tai jääkendoilijaa. Kävelen kyllä nopeasti, mistä saan kuulla usein rakkaalta vaimoltani. Niin muistan tehneeni aina, siis myös paljon ennen juoksemisen aloittamista.

Edellisen perusteella ei ole vaikea arvata, että pidän erityisen paljon peruskuntoharjoittelusta. Huomaan välillä tekeväni sitä myös vauhtikestävyyden kustannuksella, mutta parempi sentään kai noin päin. Ainoa ongelma asiassa on se, että kisoissa olisi kiva juosta sen verran kovaa ja samalla mukavuusalueen yläpuolella, että saisi kuntoonsa nähden asiallisia tuloksia. Eli esimerkiksi maratonilla pitäisi pystyä painamaan jonkin verran pk-alueen yläpuolella ja puolimaratonilla jo aivan anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Tulevalla ultrakokeilulla sen sijaan saan mennä turvallisesti peruskestävyysalueella. Ilmankos koko ultrailu on alkanyt kiinnostaa entistä enemmän...

Toki olen tehnyt maratonharjoittelussani lähes kaikkien ohjelmien suosittelemia vauhtikestävyysharjoituksia yleensä kaksi kertaa viikossa. Toinen harjoitus on yleensä ollut maratonvauhtinen, jonka olen mennyt kyllä yleensä sykkeen mukaan, jottei sitä tule vedettyä liian kovaa jonkin utopistisen tavoitevauhdin mukaan. Toinen vk-harjoitus on sitten ollut vielä vauhdikkaampi, eli olen tehnyt vetoja tai jonkinlaisia tempojuoksuja puolimaratonin vauhdilla tai paremminkin syketasolla. Täytyy myöntää, että tämä tuntuu usein varsin hapokkaalta ja jää välillä tekemättäkin. Nopeus- tai maksimikestävyysharjoittelua olen tehnyt korkeintaan muutaman kerran vuodessa, sillä toistaiseksi en ole kokenut saavani siitä hyötyä sen rasittavuuteen nähden.

Nyt tein heinäkuun käytännössä pelkkää pk-harjoittelua, jotta pystyisin juoksemaan mahdollisimman paljon. Ajattelin tuon näkyvän vauhtini hidastumisena, mutta toivoin kasvaneen peruskunnon kompensoivan sen varsinkin loppuvuotta ajatellen. Kävi kuitenkin niin, ettei vauhtikestävyystreenieni vauhti ole hidastunut lainkaan, kun nyt palasin niihin elokuun jälkimmäisellä puoliskolla. Peruskestävyyteni taas on parantunut ainakin sillä mittarilla, että pystyn juoksemaan matalilla sykkeillä entistä kovempaa. Olen tästä vähän hämmästynyt mutta ennen kaikkea iloinen. Sain peruskestävyyttäni parannettua ilman vauhdin menetystä, mikä kai on aika optimaalinen tilanne ultralle tähdättäessä.

Harrastuksen edetessä oppii koko ajan enemmän itsestään, kehostaan ja reagoimisestaan erilaisiin harjoituksiin. Olen aina ajatellut, ettei kehossani ole varmaan yhtään nopeaa lihassolua. Havaintoni vahvistavat tätä käsitystä, mutta toisaalta suosimani treenit ovat voineet muuttaa aiemmatkin vähät nopeat solut hitaiksi. Joka tapauksessa kehitystä on tapahtunut näinkin, ja olen ymmärtänyt pitäväni runsaasta juoksemisesta. Se kai tässä harrastuksessa on pääasia.

Perspektiiviä hakemassa

Tämän vuoden kisat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan, mikä on aiheuttanut pientä ahdistusta. Heti tuollaisen kisan jälkeen tulee aina pohdittua syntyjä syviä ja harkittua radikaalejakin ratkaisuja treenaamiseen ja kisaamiseen. Onneksi nuo tuntemukset ovat menneet nopeasti ohi, ja pian on löytynyt uusi tähtäin, jota kohti on voinut alkaa suunnata harjoittelua. Silti tällainen tiukan tavoitteellinen sykli ainaisine ennätystavoitteineen tuntuu henkisesti turhan kuluttavalta. Siihen saattaa hukkua koko harrastuksen riemu.

Ainakin loppuvuodeksi yritän vähän erilaista ja rennompaa lähestymistapaa. Toki Joensuun ultra on selvä ja iso tavoite marraskuussa, mutta sitä kohden yritän mennä ilon kautta. Se on muutenkin tuntunut alusta asti enemmän isolta seikkailulta kuin juoksukisalta, mikä vain lisää poikamaista innostustani. On hauska päästä kokeilemaan suuria viikkokilometrejä normaalia hitaammalla vauhdilla, ja esimerkiksi noin 40 kilometrin juoksu mökille kiehtoo suuresti.

Parille puolimaratonille olen ilmoittautunut, mutta toisella tarkoitukseni on jänistellä kaveria kahden tunnin alitukseen ja toisellakin on tarkoitus ehtiä ihastelemaan kauniiksi kehuttua puistoreittiä. Syksyllä on toki paljon varteenotettavia maratoneja, mutta etukäteen en taida sellaiselle ilmoittautua. Käyn kokeilemassa ehjää kisaa mukavuusalueella, jos siltä jossain vaiheessa tuntuu. Samalla saisi testattua vatsan toimintaa tositilanteessa, jotta voisi oppia siitäkin vähitellen uusia asioita. Harjoittelun ehdoilla on kuitenkin tarkoitus mennä, sillä tavallisista harjoituslenkeistä nauttiminen on lopulta tämän harrastuksen ydin.

Näin jälkikäteen ajatellen perspektiivini taisi hukkua heti ensimmäisen maratonin jälkeen. Se meni aloittelijan tuurilla aivan nappiin niin ajallisesti ja vauhdinjaollisesti kuin tankkaamisen ja kisajuomisenkin suhteen. Sen jälkeen iski jonkinlainen vauhtisokeus, ja luulin, että kaikki menee aina kuin elokuvissa. Eihän se tietenkään niin voi mennä, että ennätys parantuisi joka kisassa. Joka tapauksessa harjoitusmääräni ovat kuitenkin lisääntyneet ja vauhdit kasvaneet. Pystyn juoksemaan kovempaa ja alemmilla sykkeillä kuin aiemmin, mutta pystyn myös juoksemaan pitempiä lenkkejä ja palautumaan nopeammin kuin ennen. Se jos mikä on hienoa. Ehkä perspektiivi on taas löytynyt.