Laulamisen ja juoksemisen analogiaa, osa 2

Olen aiemminkin kirjoittanut juoksemistani ja laulamistani yhdistävistä tekijöistä. Nyt palaan asiaan, sillä kuoroni esitti perjantaina Händelin Messiasoratorion, joka kirvoitti mieleeni uusia analogioita näiden kahden harrastuksen välille. Korostan taas, etten välttämättä ole kovin hyvä laulaja enkä juoksija, mutta laulaja-juoksijana olen ihan kohtuullinen. :)

Ensimmäinen analogia on sellainen ehkä enimmäkseen mielikuvissani. En voi olla ajattelematta, että bassot ovat kuin ultrajuoksijoita, kun taas tenorit ovat enemmän sprintterityyppejä. Bassot saattavat jonkun mielestä olla vähän hitaita ja yksinkertaisia. Kuorossa he jäävät usein jälkeen temposta eli laahaavat. Samoin kuoron vire laskee usein bassojen takia. Toisaalta he ovat käytännössä aina koko kuoron pohja, jonka päälle muut äänet voivat rakentaa kokonaisuuden. Juoksussa sanotaan välillä, että mitä pidempi matka, sitä tyhmempi jätkä. Ultrajuoksijat ovat tuon mukaan siis pahimmillaan tosi tyhmiä. He harrastavat junnaavaa ja yksitoikkoista juoksemista ja heidän menonsa hidastuu kisan edetessä. Tenorit ja pikajuoksijat sen sijaan ovat tähtiä, jotka usein varastavat koko shown. Sankaritenorit ovat jo käsite, ja ketkäs ovatkaan yleisurheilukenttien seuratuimpia urheilijoita. Itse olen tietysti sitä mieltä, että bassous vaatii suurta täsmällisyyttä ja miehekästä jämäkkyyttä ja että ultrajuoksussa pään pitää toimia kuin tietokone ja mielen olla täyttä rautaa. No mitäpä minä tietäisin, olenhan sekä basso että ultrajuoksija.

Selkeä yhteys laulamisessa ja juoksemisessa on niissä tarvittava tuki. Enkä nyt tarkoita mitään henkistä tai taloudellista tukea, vaan keskivartalosta löytyvää tukea. Laulajan pitää osata hengittää oikein ja pohjata äänensä syvälle. Vaikka erityisesti monet suuret mieslaulajat ovat kirjaimellisestikin suuria, heidän syvät vatsalihaksensa ovat varmasti huipputikissä. Juoksussa tarvitaan myös hyvää keskivartaloa, jotta ryhti ja juoksuasento pysyvät kasassa matkasta riippumatta.

Laulamisessa olen tehnyt tämä vuoden aikana todella paljon työtä niin sanotun pohjan kanssa. Yritän saada ääneni soimaan syvemmällä, jotta sen pohja vahvistuisi. Usein laulun teknisiä asioita yritetään kuvata erilaisilla mielikuvilla, koska täsmälliset fysiologiset termit tai toiminnot eivät yleensä auta. Itse yritän saada laulun pohjaamaan mahdollisimman alas ja samalla löytämään sen tiiviin ytimen, jonka ympärille rakentaa. Yksinkertaistaen yritän laulaa munaskuita myöten, mikä on vielä kovin haastavaa. Samalla on kuitenkin erittäin tärkeää pitää niin sanottu ylätila auki. Se taas tarkoittaa, että laulu tulee tavallaan ulos koko kasvojen alueelta. Se soi kaikissa onteloissa myös suun ja kitalaen yläpuolella. Tätä asiaa kuvataan usein niin, että laulettaisiin ikään kuin silmillä. Ylätilan käytöstäni olen saanut kiitosta, sillä koko kanava pysyy yleensä hyvin auki. Ongelmat tulevat siitä, että pelkällä ylätilan käytöllä ääneen ei saada kunnon pohjaa. Ja kun pohja löytyy, täytyy muistaa pitää ylätilat auki. Kun molemmat osa-alueet ovat kunnossa, tuloksena on avoin ja kirkas mutta ytimekäs ääni. Sitä kohti yritän päästä.

Juoksussa vertaisin ylätilan käyttöä maksimisuorituskykyyn ja pohjaa sitten yllättäen kaiken pohjalla olevaan peruskuntoon. Vahvuuteni on ollut selvästi pohjan puolella, kun taas korkeilla tehoilla tapahtuvat suoritukset ovat olleet heikompia. Tämän vuoden aikana olen päässyt eteenpäin myös maksimien puolella ja esimerkiksi huippuvauhtini on noussut huomattavasti. "Juoksun ylätilojen" kehittämisessä on aina riski, että pohja repsahtaa. Niiden pitäminen tasapainossa on haastavaa. Ei tehoa määrän kustannuksella, eikä määrää tehon kustannuksella.

Omassa suhtautumisessani lauluun ja juoksuun on samankaltaisuuksia. Olen molemmissa tosissani. Amatöörinä minun pitää kuitenkin ymmärtää esimerkiksi vapaa-ajan asettamat rajoitukset harrastamiselle. Itseltään ei voi vaatia liikaa, mutta aika paljon voi ja minusta tietyllä tapaa pitääkin vaatia. Toki osaan ottaa rennostikin ja mennä fiiliksen mukaan, mutta minusta käyttämänsä ajan perusteella itseltään ja kehittymiseltään voi odottaakin jotain. Siksi noudattelen juoksussa jonkinlaisia treeniohjelmarunkoja ja seuraan kehittymistäni vauhtien, sykkeiden ja tulosten perusteella. Pidän sitä ihan luonnollisena osana liikunnan harrastamista.

Laulussa kehittymisen seuraaminen on vähän hankalampaa. Välillä asiat junnaavat paikallaan pitkään, kunnes yhtäkkiä jokin asia loksahtaa kohdalleen. Toki omaksumiskykyä ja esimerkiksi saavuttamiaan ääriääniä voi jollain tavalla mitatakin, mutta se on aina vähän keinotekoista. Yksinlaulussa asiaa on vähän helpompi seurata, ja se on tavallaan lähempänä juoksuharrastustani. Yksilölajeissa kun on tasan tarkkaan itse vastuussa edistymisestään, vaikka apua voi saadakin opettajilta, valmentajilta tai keneltä tahansa. Kuorolaulu taas on enemmän joukkuelaji, jossa kokonaisuus ratkaisee. Olen huomannut, että vaadin kuorossakin itseltäni paljon. Samoin taidan vaatia muiltakin. En vaadi silti liikoja, vaan ainoastaan sitä että kaikki tekevät parhaansa. Puolivillaista harrastelua en hyväksy ainakaan itseltäni, sillä silloin minulta menee mielenkiinto. Siksi minulla on kuoroissa usein vähän haastavaa, koska ihmiset ovat mukana aina omista lähtökohdistaan.

Loppukevennykseksi hieman hassuttelua: koska en pärjää pelkässä laulussa tai juoksussa, visioin eräällä lenkilläni uutta lajia, joka yhdistäisi nuo kaksi. Laulantajuoksussa voisi olla ampumahiihdon kaltainen systeemi. Juoksulenkkien välissä vedettäisiin vaikka aarioita, joista tuomarit arvioisivat esimerkiksi laulun puhtauden ja dynamiikan. Virheistä tulisi tietenkin aikasakkoja. Ehkä lauluosuuteen voisi jopa kehittää jonkinlaisen Singstarin tapaisen laitteen mittaamaan virheitä. Siinäpä vasta olisi hieno laji! :)

Hei hei mitä kuuluu - follikuliitti ja valojänistesti

Joku ehtikin jo kysellä, mitä juoksurintamalleni kuuluu. Hyvää kuuluu. Tai ainakin parempaa kuin kuukausi sitten. Vaivat ovat tältä erää ohi, ja treenailen taas jonkin verran. Juoksumäärissä ei vielä ole kehumista, mutta suunta on selvä.

Mikä minua sitten vaivasi? Ihotautilääkäri totesi, että kyseessä on karvatuppitulehdus eli follikuliitti (ei sentään kullifoliitti...). Sen lähes varma aiheuttaja on stafylokokki, joka kuuluu ihmisen normaaliin bakteerikantaan. Minun kohdallani lievästi atooppisen ihon, runsaan hikoilun ja liikuntavaatteiden hankauksen muodostama epäpyhä kolminaisuus saa bakteerin tulehduttamaan karvatuppeja säännöllisesti. Ja kun elimistöni pistää yleensä pienistäkin oireista käyntiin aika kovat puolustustoimenpiteet, vetää tämä minut säännöllisesti vähän veteläksi. Lääkärin viesti oli pääosin lohduttava. Paikallisilla antibioottivoiteilla voi hoitaa oireita, jolloin homman pitäisi pysyä hallinnassa. Ainoastaan pahasti tulehtuneiden kohtien aiheuttamien kuumeoireiden takia täytyy sitten tarvittaessa jättää treenit pois. Muilta taas olen saanut vihjeitä esimerkiksi omega-3:n ihon terveyttä parantavista vaikutuksista. Kokeillaan ja katsellaan.

Muutaman hankalan viikon jälkeen olen nyt saanut kasaan sellaisia 65 juoksukilometrin viikkoja. Lisäksi olen viihtynyt aika hyvin kuntosalilla sekä voimaillen että notkeillen. Pahimmassa vaiheessa luulin kuntoni kadonneen ihan täysin, koska hengästyin töissä kävellessäni portaita työhuoneeseeni kahdeksannessa kerroksessa. Nyt treenikin tuntuu fyysisesti normaalilta. Eilisellä, muutaman viikon tauon jälkeisellä pitkiksellä alkoi tuntua pääkopassakin normaalilta. Homma tuntui hyvältä, ja olisin voinut jatkaa helposti.

Jonkinlainen todiste nykykunnostani tuli viime maanantaina, kun kävin Vierumäellä valojänistestissä. Olin ostanut testin tarjoushintaan jo syyskuun alussa, ja se piti tehdä marraskuun aikana. Päivän kuntoahan sillä mitataan, joten vähän heikommallakin treenillä sinne kannatti mennä katsomaan tilanne. Koko testiasetelma oli hauska nähdä, vaikka itse testissähän ei ole ainakaan lopussa mitään hauskaa. Sain paukutettua mittariin maksimisykkeeksi 189, kunnes tuli noutaja. Alla vähän muita speksejä:

Laktaatteja tuossa ei mitattu, joten maksimi onkin ainoa varma tulos sykeosastolla. Kynnyssykkeet tosin ovat käytännössä samat, kuin olen tuntemusteni perusteella aina tulkinnut. Myös juoksemieni maratonien ja puolimaratonien keskisykkeet tukevat niitä, samoin vauhdit. Rasvaprosentti oli mukava yllätys, sillä keväällä tehdyn mittauksen perusteella se oli 17. Toki nyt mitattiin pihdeillä, ja painoakin on kuutisen kiloa vähemmän. Rasvaprosentin ja maksimityön perässä oleva numero 4 kertoo siitä, että ikäluokkani tuloksissa sijoitun viisiportaisen asteikon toiseksi parhaaseen luokkaan. Parhaaseen viitosryhmään kuulunevat sitten oikeat urheilijat.