Vuosi 2012 on paketissa

Piti ihan muistella, mitä kaikkea tämän vuoden juoksurintamalla tapahtui. Alkuvuonna näköjään oli tullut pari pettymystä maratoneilla, vaikka vauhdin piti olla kohdillaan jopa kolmen ja puolen tunnin hätyyttelyyn. Kun olin noussut murheen alhosta, aloin keskittyä ja treenata kohti ultraa. Siinä sitten paukkuivat viikko- ja kuukausikilometriennätykset ja lopulta myös maratonennätyksestä lähti muutama minuutti ihan vain sivutuotteena. Joensuun Night Runiin pääsin ehkäpä elämäni kunnossa, ja siellä meni varsin mukavasti. 106,575 km puolessa vuorokaudessa ei sinällään ole mikään huippukova tulos, mutta ensikertalaisena olen tosi tyytyväinen suoritukseeni ja erityisesti tietynlaiseen kylmänviileään ja analyyttiseen tekemiseeni. Minua ja luonnettani tuntevat voivat ottaa kantaa, olenko itsekin tuollainen viileä ja analyyttinen vai tuntuuko minusta vain siltä, mutta juuri tuollaisissa juoksuhommissa olen omimmillani.

Nykyisenä data analystinä ja pian aloittavana tilastoasiantuntijana voisin vähän heittää numeroita ja käppyröitä kehiin. Ihan vähän vain, jottei kukaan lukija tylsisty, mutta tätä kyllä löytyisi vaikka millä mitalla... Vuonna 2012 juoksin kaiken kaikkiaan 191 harjoitusta tai kilpailua, joista kertyi yhteensä 2477 km. Aikaa tämä vei 240 tuntia ja 43 minuuttia. Hiihdettyä tuli 109 km (11 tuntia ja 34 minuuttia) ja pyöräiltyä 212 km (9 tuntia 38 minuuttia). Lisäksi tulevat kahvakuulailut ja muut lihaskuntotreenit sekä satunnaiset uinnit, sauvakävelyt sekä alkuvuoden kuntosalitreenit. Kaikkiaan harjoitustuntimäärä lienee noin 300, eli reilusti alle tunnin päivässä.

Alla olevasta pylväskuviosta (aukeaa klikkaamalla omaan ikkunaansa) näkee hyvin, kuinka juoksumääräni pomppasivat heinäkuun kesälomallani sekä lokakuussa, jolloin oli taottava kohti Joensuuta. Muutenhan tuo onkin aika maltillista ja talvikuukausina jopa vähäistä.

Kuviosta näkee myös, millä teho-/sykealueella olen juossut. Olen jaotellut sykealueet Marius Bakkenin harjoitusmetodin mukaan, ja ne menevät kohdallani seuraavasti:

• Effort 1: 114-137 iskua minuutissa
• Effort 2: 138-152 iskua minuutissa
• Effort 3: 153-165 iskua minuutissa
• Effort 4: 166-175 iskua minuutissa
• Effort 5: yli 175 iskua minuutissa

Kaksi alinta tasoa ovat varsin hyvin edustettuina, mikä tarkoittaa sitä, että olen juossut oikeaoppisesti paljon peruskuntolenkkejä ja palauttavia lenkkejä. Effortit 1 ja 2 saisivat vain olla niin päin, että ykköstä olisi selvästi enemmän kuin kakkosta. Suurimmilla määräkuukausilla tuo onkin onnistunut. Maratonjuoksijan kannalta myös effort 3 on tärkeä, sillä se on sykealue, jolla maraton juostaan. Jonkin verranhan sitä noissakin pylväissä näkyy, mutta suhde voisi olla parempikin. Kaksi ylintä syketasoa menevät lähelle anaerobista kynnystä ja lopulta sen yli, ja niitä minulla on tarkoituksella aika vähän, sillä en usko enkä koe hyötyväni niistä juurikaan. Jatkossa tarkoitus olisi juosta tasaisemmin paljon ympäri vuoden ja saada reilusti kilometrejä effort-alueilla 1 ja 3. Näin peruskunto pysyisi kunnossa jatkuvasti, mutta vauhtikestävyys ja vauhdit kasvaisivat. Se tukisi sekä ultrahaaveitani että lyhyempien matkojen tavoitteitani. Teoriassa homma on siis helppoa kuin heinänteko!

Postaus Jobin hengessä

Flunssa kärki oli tänään tylsynyt sen verran, että uskalsin käydä kokeilemassa puolen tunnin hölkkäilyä rouvan kanssa. Hän kun oli vielä saanut pukilta sykemittarin lahjaksi, niin pitihän minun lähteä opastamaan sen käytössä. Hengityksen kanssa ei ollut mitään ongelmia, joten ensimmäinen huoleni keuhkoihin asti päässeestä pöpöstä oli ilmeisen turha. Toisen huolen kohdalla sitten tulikin jobinpostia heti kättelyssä. Vasempaan polveen sattui edelleen. Pelkkä lepo ei siis ollut auttanut.

Vaivahan alkoi taannoin Joensuun Night Runin lopputunneilla melko äkillisesti. Olen silti taipuvainen tulkitsemaan sen juoksijan polveksi, koska hyvin samanlainen vaiva minulla on ollut aiemminkin samassa jalassa. Silloin fysioterapautti havaitsi ulkoreiteni ja lonkkani olevan todella kireät ja jumissa. Sain silloin luvan juosta kivun rajoissa, mutta kyllä korvaavat treenit edistivät paranemista selvästi tehokkaammin. Avainasemassa olivat kuitenkin päivittäiset venyttelyt ja lihasharjoitukset. Niihin aion turvautua nytkin ilman uusia diagnooseja. Mikäli homma ei kuukauden päästä näytä paremmalta, täytyy turvautua ammattiapuun. Enkä nyt tarkoita vain kallonkutistajaa...

Korvaavaa liikuntasuunnitelmaa olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa ihan varmuuden vuoksi. Pk-treeniä pystyy onneksi tekemään muillakin tavoin. Näin runsaslumisena talvena hiihto on itsestään selvä vaihtoehto. Siinä häiritsee ainoastaan pieni välineurheilun maku. Onneksi minulla ei ole mitään vauhtitavoitteita, vaan haluan liikkua vain määrätyn ajan tietyllä sykealueella. Lenkit saisivat olla mielellään vähintään parituntisia, mutta ihan joka päivä sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Pitopohjien rinnalle olen harkinnut vakavasti eräsuksia, joilla saisin mennä aivan omia polkujani. Niiden kanssa saattaisi sykekin pysyä kurissa paremmin kuin tuolla ajetuilla laduilla.

Hiihdon lisäksi uinti kuulunee ohjelmaan. Lisäksi voisin kokeilla hankikävelyä. Kuntosalikortinkin voisin hommata, niin pääsisin salitreenin lisäksi polkemaan kuntopyörällä ja veivaamaan crosstrainerilla. Eli kyllähän noita vaihtoehtoja löytyy, kun vain nyt flunssan jäljiltä saan itsensä vauhtiin.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee ensi vuoden kisasuunnitelmien osalta? Toivottavasti ei paljonkaan. Viime talvenakaan en saanut varsinaista juoksukautta käyntiin kuin vasta helmikuun lopussa, joten ihan toivoton tilanne ei ole. Toisaalta nyt olisi kiva päästä tahkoamaan normaaleja pk-juoksuviikkoja, jotta voisi edes harkita sitä Oxroadultraa. No, aika näyttää. Nyt yritän nauttia varsinaisista talvilajeista. 

Laiskottelua, laulua, kissan hoitoa ja lisää laulua

Tänään tuli hölkkäiltyä ensimmäinen kympin lenkki Joensuun jälkeen. Tätä ennen joulukuussa oli kertynyt vain 34 juoksukilometriä viidellä lyhyellä rykäisyllä. Varsin laiskaa on siis ollut. Toisaalta tuollainen linja oli tarkoituskin pitää, mutta silti se tuntuu laiskalta. Vasen polvi on kyllä muistutellut yöjuoksun rasituksista, joten kovin paljon enempää ei olisi kannattanut juostakaan. Venyttelyllä, foam rollerilla ja reiden oikean liikeradan vahvistamisella vaivojen pitäisi kadota piakkoin. Olen aloitellut myös pienimuotoisen kuntopiirin, jossa pääasiassa annan kyytiä kahvakuulalle. Kyllä tämä tästä taas nousuun lähtee.

Joulukuun alku on kyllä ollut sen verran hektistä, etten olisi ehtinytkään aivan täysipainoisen treenin kimppuun. Viime viikolla olin lomalla, mutta se meni pääasiassa Myy-kissaa hoitaessa. Myyn polvea operoitiin marraskuun lopussa, mutta erinäisten ongelmien takia olemme saaneet ravata eläinlääkärissä monta kertaa. Nyt homma näyttää hyvältä, ja Myy kipittelee jo melkein vanhaan malliin.

Varsinainen hässäkkä on ollut ja tulee olemaan laulupuolella. Olen onnistunut tunkemaan itseni niin moneen mukaan, että kaikkien eri laulujen ja stemmojen hallitsemisessa on ollut paljon työtä. Varsinkin kun alkusyksy meni sillä puolella vähän vasemmalla kädellä, koska keskityin treenaamaan Joensuuta varten. Seuraavan reilun viikon aikana on kaksi kuoron joulukonserttia, kvartetin jouluinen vanhainkotikeikka ja lisäksi Lahden konservatorion lauluoppilaiden joulukonsertti. Toivotaan, että ne kaikki hoituvat kunnialla.

Juoksurintamalla olen saanut ensi vuoden suunnitelmia vähän paremmin kasaan. Aion harjoitella keväällä Marius Bakkenin 3:30-maratonohjelmalla, koska siinä on hauskoja ja mielekkäitä vauhtitreenejä hitaan lönköttelyn kaverina. Siis varsin perinteistä norjalaista kestävyysharjoittelua, jossa mennään joko hiljaa tai kovaa, välimalleja tuntematta. Sillä jos saisin hieman lisää vauhtia ja samalla reilusti nylkkykilometrejä, olisin tyytyväinen. Ehkä sitä voisi sitten kokeilla Uusi Lahti -maratonilla, kuinka treeni on tehonnut. OxroadUltra kummittelee edelleen mielessä, varsinkin kun sain Juoksufoorumilla kannustusta siihen  Joensuun näyttöjen perusteella. Vaimoni totesikin, että olen jo päättänyt asian, vaikka en sitä vielä itse tiedäkään. Ja vaimothan ovat aina oikeassa.

Ylimenokausi ja pk-kauden aloittelu

Kävin tänään kevyellä lenkillä ensimmäisen kerran Joensuun jälkeen. Taukoa tuli siis kokonaiset kaksi viikkoa, joista ensimmäinen meni lähes totaalisessa levossa kisan jälkeisen tulehduksen takia. Toinen viikko oli töiden ja muiden harrastusten suhteen normaali, mutta päätin olla hötkyilemättä juoksun kanssa. Halusin ja haluan pitää ihan oikean ylimenokauden, jotta sekä keho että mieli ovat varmasti valmiit uusiin haasteisiin.

Tänä vuonna olen treenannut helmikuun lopulta lähtien jonkinlaisen ohjelman mukaan kohti jotain tapahtumaa. Taustalla oli tietysti koko ajan harjoittelu kohti ensimmäistä ultraani. Nollaus lienee ihan tarpeen, vaikka en sinällään tunnekaan mitään väsymistä tähän harrastukseen. Uskon kuitenkin moniin harrastajiin ja asiantuntijoihin, jotka suosittelevat pitämään reilun tauon määrätietoisesta harjoittelusta.

Parin viikon täydellisen juoksemattomuuden jälkeen aion jatkaa jonkinlaista ylimenokautta ainakin joulukuun ajan. Siinä mielessä vain "jonkinlaista", että kyllä tässä tulee aloitettua jo peruskuntokauttakin monipuolisen liikunnan merkeissä. Uimassa olisi tarkoitus käydä ja kelien puolesta hiihtäminen alkaa onnistua varsin pian. Kahvakuulalle pitäisi myös antaa kyytiä säännöllisesti, jotta keskivartalo tulisi parempaan kuosiin.

Kaikki tähtää kuitenkin siihen, että olen ensi vuoden puolella valmis aloittamaan kovan peruskuntotreenin ja sen jälkeen luultavasti maratontreenin. Tuokin vain "luultavasti", sillä ensi vuoden kisakalenterini on vielä täysin auki. Yksi mahdollisuus olisi yrittää parantaa maratonaikaa kotoisassa Uusi Lahti -juoksussa, mutta toisaalta myös Kuopion kuuden tunnin kisa kaksi viikkoa aiemmin kiinnostaisi. Aivan vakavasti otettava vaihtoehto olisi vain treenailla alkuvuosi, eikä lähteä ollenkaan rääkkäämään itseään maratonennätyksen perässä. Ultrista kiinnostaisi Oxroadultra Turusta Hämeenlinnaan, mutta en taida olla siihen vielä fyysisesti enkä ainakaan henkisesti valmis. Kaustisen 24 tunnin juoksu voisi olla yksi tavoite, jos kilpailu järjestetään ensi kesänä. Loppuvuodesta olisi valittavina Vaarojen Maraton ja Joensuun Night Run. Lisäksi vaihtoehdoista löytyy Laulasmaan ultraa, Bodominjärven ultraintervallia, Suomi-juoksua, Masokistin Unelmaa jne. Ehkäpä ylimenokauden tärkein tavoite olisikin selvitellä, mihin tapahtumiin haluaisin osallistua.

Joensuu Night Run 12 h 17.-18.11.2012

Kun viisi ja puoli vuotta sitten aloittelin juoksuharrastusta, ohjelmani harjoituksissa saatettiin kävellä viisi minuttia ja juosta minuutti. Ja se yksikin minuutti tuntui pahalta. Pitkä matka on siis tultu tähän päivään, kun voin Joensuun reissun jälkeen kutsua itseäni ultrajuoksijaksi.

Kisaa edeltävä viikko oli varsin mielenkiintoinen, sillä kaiken muun hässäkän keskellä tein ison päätöksen työrintamalla. Lauantaina pääsin kuitenkin matkaan yllättävän levollisin mielin. Sain lepäillä koko viiden tunnin matkan asuntoauton sängyllä ilman pelkoa jalkojen jumittumisesta. Joensuun Areenalle saavuimme vähän kuuden jälkeen. Aiemmin olin käynyt siellä vain Nightwishin ja Amorphiksen keikoilla, mutta osasin arvella sen soveltuvan hyvin myös urheiluun.

Lähtöä edeltävät pari tuntia menivät tosi nopeasti. Omat varusteet sain sentään itsenäisesti kuntoon, mutta oman huoltopöydän käytöstä piti vähän vakoilla vinkkejä kokeneemmilta. Oli myös todella mukavaa vaihtaa muutama sana nettimaailmasta tuttujen ja paljon minua neuvoneiden ultraajien kanssa. Samalla kisajännitys hieman laski. Tuli tunne, että ei täällä tarvitse kuin juosta, juoda ja syödä. Kaikki ovat tuttuja ja mukavia hommia.

Olin päättänyt, että lähden matkaan niin, että juoksen aina 19 minuuttia ja kävelen minuutin. Tuon rytmin lopulta ohjelmoin sykemittariinkin, sillä samalla se muistutti minua juomisesta 20 minuutin välein. Toki olin valmis lisäämän kävelypätkiä heti, kun siltä tuntuisi. Olin suunnitelmissani jakanut kisan neljään kolmen tunnin pätkään. Kesän ja syksyn hyvien treenien ansiosta olin nostanut tavoitteeni sataan kilometriin. Luulin olevani realisti ja jaoin kilometrit neljänneksille niin, että ensin kasaan 29 km ja sitten laskevasti 26, 24 ja 21 km. Odotin siis selvää vauhdin hidastumista. Näillä spekseillä lähdin taivaltamaan, kun Jukka Keskisalo ampui haulikolla lähtölaukauksen tasan kahdeksalta.

Homma lähti liikkeelle hämmästyttävän helposti. Kierrosajat olivat vähän alle kahden minuutin, mikä tarkoittaa noin 6 min/km-vauhtia. Maltoin kävellä suunnitelluissa väleissä, mitä nyt vähän pyöristin minuutteja, jotta sain juomat mukaani aina kävelypätkän alussa. Syke oli alle 140 ja välillä jopa alle 135. Olisi ollut tosi helppoa lisätä vauhtia, mutta järki voitti, ja päätin säästellä voimia ja jalkoja. Kolmen tunnin jälkeen olin juossut rapiat 29 kilometriä, eli toistaiseksi suunnitelma piti.

Toinen kolmen tunnin setti juostiin normaalisti vastapäivään, kun ensimmäinen oli menty myötäpäivään. Taisin innostua hieman suunnanvaihdosta, sillä aluksi kierrosaikani paranivat muutamalla sekunnilla. Samalla syke kohosi lähelle 150:ttä . Meno oli kuitenkin kevyen tuntuista edelleen. Pieniä imeytymisongelmia kuitenkin ilmeni, sillä vatsaan alkoi kertyä juomaa. Suolatabletit auttoivat sen verran, ettei asia vaikuttanut etenemiseen, mutta tilannetta piti tarkkailla koko ajan. Hieman huoletti, ettei vessahätää ollut vielä tullut. Suunnitelmani oli ottaa geeliä tunnin välein ja se piti ensimmäiset viisi tuntia. Kello yhdeltä otetun geelin jälkeen ilmeni pientä ällötyksen tunnetta, joten päätin pitää taukoa niistä. Samalla aloin hörppiä enemmän jaffaa kuin urheilujuomaa, sillä se tuntui uppoavan parhaiten. Kuuden tunnin täyttyessä mittarissa oli reilut 57 kilometriä, eli toisella kolmen tunnin pätkällä olin juossut pari kilometriä enemmän kuin suunnitelmassani, vaikka olin alkanut ottaa kävelypätkiä hieman useammin.

Heti kuuden tunnin jälkeen huomasin yhtäkkiä, että vasempaan isovarpaaseen alkoi sattua rakon takia. Tajusin heti, ettei niin voinut jatkaa, ja kurvasin huoltoon. Siinä meni sitten vajaa varttitunti molempien isovarpaiden rakkoja puhkoessa, puhdistaessa ja teipatessa. Heitin naamaan Ibumaxin, jotta rakkojen ympärysten kipu vähän laimenisi. Joku konkari kyllä totesi ennen kisaa, että hänen mielestään särkylääkkeet ovat dopingia, mutta siitä minä tuossa vaiheessa vähät välitin. Lääkkeelle oli tässä tapauksessa selvä kohde, enkä ottanut niitä vain yleiseen jomotukseen. Varikkokäynnin jälkeen matka jatkui taas ihan mukavasti. Kierrosajat olivat jo yli kahden minuutin, mutta kilometriin käytin edelleen reilusti alle 7 minuuttia. Tällä kolmen tunnin pätkällä taisin aloittaa hörppiä mustikkasoppaa, joka upposi tosi hyvin ja antoi energiaa. 7,5 tunnin kohdalla kävin vihdoin ensimmäisen kerran vessassa. Ykkösasialla toki vain, mutta se oli kuitenkin hyvä merkki. 9 tunnin kohdalla minulla oli kasassa noin 81 km, eli tällä pätkällä etenin juuri tavoitteeni mukaan 24 km.

Viimeinen kolmen tunnin pätkä alkoi, ja tavoitteestani puuttui enää 19 km. Vielä en ollut varma mistään, sillä pelkäsin energian voivan loppua hetkellä millä hyvänsä. Olin kuitenkin lopettanut geelien ottamisen jo monta tuntia sitten, eikä urheilujuomakaan ollut oikein maistunut enää. Mitään ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt. Ehkäpä rauhallinen aloitus ja lukuisat matalasykkeiset treenilenkit olivat tehneet tehtävänsä, ja rasva-aineenvaihdunta toimi nyt tositilanteessa. Vauhtini itse asiassa parani, ja olin taas hyvin lähellä 2 minuutin kierroksia. 90 kilometrin ja 10 tunnin kohdalla tapahtui vihdoin se odotettu asia, ja sain huikata huoltajille, että nyt minä menen paskalle. Onnellisen perhetapahtuman jälkeen matka jatkui, mutta askel alkoi painaa koko ajan enemmän ja enemmän. Tokaisinkin vaimolleni täysin tosissani, että nyt mennään kyllä pelkällä Pyhällä Hengellä. Toisaalta tavoite oli jo tosi lähellä, mikä antoi voimia.

97 kilometrin ja vajaan yhdentoista tunnin kohdalla kävin uudestaan täysistunnolla, jotta saan sitten painaa satasen täyteen ilman hidasteita. Näin kävikin, ja viimeiset neljä kierrosta olen näköjään painellut kaikki alle kahden minuutin. Sinä aikana tuli käytyä läpi valtava tunnemyrsky, ja sain pidättää kyyneliä ihan tosissani. Kaikki kivut ja rasitukset olivat poissa noilla kierroksilla. Ja kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään lukema 100, oli tunne uskomaton. Minun oli tarkoitus pysähtyä seuraavalla kierroksella huoltoon tankkaamaan, mutta siitä ei tullut mitään, kun tunteet olivat niin pinnassa. Sanoin vaimolleni, etten pysty nyt puhumaan, ja jatkoin vain matkaani.

Pelkäsin vähän, että vatsa tulisi täyteen satasen rikkomisesta, mutta sain jatkettua vielä viimeiset kolme varttia. Niillä vauhti taas hidastui tankkauksen ja fiilistelyjen takia, mutta lopussa sentään sain vielä kirin aikaan. Viimeinen 10 minuuttia meni jonkinlaisessa hurmoksessa, sillä yleisö taputti käsiään ja kaikki juoksijat tuntuivat saavan jostain lisävoimia loppukiriin. Itsekin vedin viimeisen kierroksen puoleentoista minuuttiin. Sitten urakka olikin ohi, ja oli aika jakaa ja vastaanottaa onnitteluja. 106,575 km on enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa.

Suuri kiitos onnistumisesta kuuluu vaimolleni, joka hoiti huoltotehtävänsä erinomaisesti. Radalle minua ei tarvinnut komentaa kertaakaan, mutta mielialani ja kuntoni seuranta sujui tosi hyvin, kuten myös lennosta hoidettu tankkaus. Lisäksi DJ:n musiikkiin sopivat tanssiliikkeet ja muu huumori pitivät mieleni virkeänä. Vanhempani toimivat myös ilmeisen hyvin huoltajan huoltajina, sillä Anne ei nukahtunut kertaakaan. Kiitos myös Lauralle, joka toisena noviisina taivalsi tätä matkaa kanssani ensin ajatuksen tasolla ja sitten kilpailussa. Korvaamatonta apua tarjosivat myös Eeva, Harri ja Ilpo. Olisin mokannut monta asiaa valmistautumisessa ilman vinkkejänne.

Mitä kisasta sitten jäi käteen? Mahtava kokemus, uusia tuttuja ja hyvä tulos nyt ainakin. Ensi kerralla olen monessa asiassa viisaampi. Varpaat olivat kisan jälkeen aika heikossa hapessa, mutta se taitaa kuulua asiaan.

Huonompi tuuri kävi siinä, että sain kisan jälkeen elimistööni jonkinlaisen tulehduksen. Luultavasti se on peräisin lihasvaurioista ja ilmenee sitten esimerkiksi selän peittävinä näppylöinä ja silmaluomen turvotuksena.

Toisaalta tällaiset jutut kuuluvat asiaan, kun otetaan miehestä mittaa. Ja lopulta kyse on vain huonosta tuurista, sillä ei tällaiset oireet mitenkään yleisiä ole. Lääkärisetä kyllä antoi harrastukseni kuulla kunniansa, mutta turvallisempaa tämä on kuin moni arkinen asia. Veikkaanpa että Joensuun yössä voisi tulla paljon pahempaakin jälkeä.

Viimeistelyt Joensuuhun

Lauantaina se kisa sitten olisi. Viimeisen viikon ohjelmassa ja toiminnassa noudattelen maratonvalmistautumisissa tutuiksi tulleita ja hyviksi havaittuja linjoja. Ohjelmassa on pari rentoa mutta reipasta lenkkiä, joilla haen lähinnä hyvää fiilistä juoksuun. Tankkauksessa painotan lähes normaalia syömistä muutamilla välipaloilla tukevoitettuna. Runsas normi- ja kuplaveden juominen tietysti kuuluu asiaan. Maitohappobakteerikuurin otan myös, jotta ongelmien mahdollisuus pienisi entisestään.

Viime viikolla juoksin neljällä lenkillä yhteensä 45 kilometriä. Parilla lenkillä tuli juostua vähän normaalia reippaampaa vauhtia, mutta niilläkin lämmittelin ensin aiotun kisavauhdin tuntumassa, ettei tule mitään revähdyksiä tai vastaavia. Lauantaina köpöttelin 18 kilometrin semipitkiksen tässä kodin ympäristössä. Terassi toimi huoltopisteenä, sillä kokeilin vasta viime viikolla varmistunutta järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa. Hyvin tuntui tuokin uppoavan. Uskon, että suurimmat vatsaongelmani tulevat esiin vasta kovemmilla tehoilla, kuten maratoneilla on nähty.

Lauantain semipitkiksellä huomasin, että syke oli vähän koholla alusta lähtien. Näin on onneksi ollut aiemminkin keventelyvaiheessa sekä itselläni että muilla, joten en sen kummemmin huolestunut. Keventelyn ja nousukunnon piikkiin laitan myös sen, että yli 6 minuutin kilometrivauhti tuntui aika pahalta ja siitä oli rentous kaukana. Menin suosiolla vähän kovempaa, jolloin kaikki tuntui paremmalta, mutta syke pysyi vielä ihan mukavasta 140 tuntumassa. Eipä noilla sykkeillä enää tässä vaiheessa niin väliä ollutkaan, mutta vauhdin osalta heräsi ajatuksia. Jos nimittäin kisassa tuntuu, että rento vauhti on suunniteltua kovempaa, niin sillä se on sitten mentävä, koska puristamalla juokseminen ei liene järkevää. Lepuutellaan jalkoja sitten vaikka vähän useammilla kävelypätkillä.

Varustepuoli on vielä vähän mietinnän alla. Otan mukaan Nike Lunarglidet ja Sauconyn ProGrid Guidet ja päätän sitten siellä, kummilla lähden matkaan. Sauconyt ovat vähän tilavammat, joten ne voisin säästää vaihtokengiksi, jos ja kun jalat turpoavat yön mittaan. Kompressiosukat voisivat olla turvallisin valinta, vaikka en ole ikinä kärsinyt pohjekrampeista (kop, kop...). Hallissa pitäisi olla yli 17 astetta lämmintä, joten hihaton paita ja lyhyet trikoot lienevät valintani. Päähän laitan putkihuivin, jotta hiki ei valuisi silmille.Vaseliini ja ihoteippi nyt ovat mukana lyhyemmilläkin matkoilla.

Järjestäjän tarjoamat eväät ovat varsin monipuoliset, mutta lisäksi raahaan Joensuuhun ainakin Dexalin urheilujuomaa, geelejä, kofeiinipitoista suklaata, suolatabletteja, puuropusseja ja Vihreitä kuulia. Kuulostaa itse asiassa aika hauskalta lähteä hölkkäilemään ja syömään herkkuja. On tosin vaikea sanoa, mikä maistuu aamuyöllä, mutta kokeilun varaa on ainakin.

Mukaani lähtevät vaimoni ja vanhempani. Isän tehtävänä on lähinnä ajella asuntoautoa ja äidin pitää seuraa vaimolleni, joka pääasiassa vastaa huollostani. En tosin ole ollenkaan varma, mitä kaikkea huoltajien pitää tehdä. Otan mielelläni vastaan vinkkejä heille välitettäväksi. Ainakin tankkaussuunnitelmani toteutumista he voisivat tarkkailla, jotta saan tarpeeksi nestettä ja energiaa siinäkin vaiheessa, kun ajatukseni ei enää ole aivan kirkkaimmillaan. Lisäksi he saavat lätkiä minua turpaan, jos yritän keskeyttää ilman jotain oikeasti pahaa loukkaantumista tms.

Entä fiilikseni tässä vaiheessa? Vähän jännittää ja olo on kuin flunssa olisi iskemässä. Aivan tavalliset kisaa edeltävät tuntemukset siis. Viime aikoina on ollut niin paljon mietittävää arkisissa asioissa, ettei kisajännitys ole vielä päässyt aivan ahdistuksen asteelle. Toivottavasti se ei tämän kummemmaksi muutukaan, vaan pääsen rennolla mielellä viivalle. Sen jälkeen alkaakin täysin uusi seikkailu.

Viikko 44/2012 – Pikkaisen tehoa treeniin

Seitsemän päivän treeniputken jälkeen maltoin pitää maanantain lepopäivänä, mutta tiistaina palasin sorvin ääreen. Erilaisissa ultraohjelmista löysin viitteitä, että tässä vaiheessa viikkokilometrejä pitäisi vähentää sellainen 40 %, mutta samalla tehoja voisi kasvattaa jonkin verran. Tarkoituksena on keventää hieman rasituskuormaa ja hakea herkkyyttä vähän vauhdikkaammalla askelluksella. Päädyin juoksemaan perusnylkytysten seassa pari kiihtyvää lenkkiä, jotka olivat jääneet ohjelmastani Kullervo-maratonin jälkeen.

Kiihtyvien lenkkien kryptiset merkinnät viittaavat Marius Bakkenin maratonohjelman sykealueisiin E1-E5. Vauhtikestävyystreenin kannalta noissa kahdessa merkittävin alue on E3, jossa pyöritään aerobisen kynnyksen tuntumassa mutta enimmäkseen yläpuolella. Yllättävän mukavalta tuntui juosta noilla sykkeillä ja vauhdeilla pitkästä aikaa. Jos ja kun yritän ensi vuonna heivata maratonajastani reilusti pois, otan varmasti Bakkenin 3:30-ohjelman käyttööni.

Perjantaina lönköttelin reilun 25 kilometrin pitkiksen, joka sisälsi muutaman kilometrin Radiomäen urheilukentällä. Varmasti ratajuoksuun olisi pitänyt totutella paljon enemmän, mutta parempi se on edes tässä vaiheessa käydä siellä kokeilemassa muutaman kerran. Mitään muuta ihmeellistä en siellä huomannut kuin sen, että onpas tasaisella alustalla helppo pitää yllä haluttua sykettä ja vauhtia. Näitä Lahden mäkiä taapertaessa tuo meinaa ihan unohtua. Jotta tämän pienen tehoviikon teema toteutui entistä paremmin, vedin Ratikalla myös muutaman vähän vauhdikkaamman kilometrin. Bakkenin asteikolla kokeilin painella vain E2-tasolla eli syke oli edelleen alle aerobisen kynnyksen, mutta selvästi yli 140 kuitenkin. Varsin vaivatta pääsin kilometriajoissa lähelle viittä minuuttia, mikä lämmitti mieltäni suuresti.

Vähitellen olen alkanut yrittää saada henkistä pakettia kasaan kisaa varten, kun tärkeimmät ja kovimmat treeniviikot ovat jo takana. Välillä tuntuu, että olen treenannut hyvin ja paljon, mutta välillä tulee mieleen, että olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. No, enää ei ole tehtävissä muuta kuin selvittää itsensä terveenä lähtöviivalle mahdollisimman hyvässä vireessä.

Viikko 43/2012 – 7 päivän putki

Viime viikon kilometreistä peräti 40 % tuli yhdestä lenkistä. Tämän viikon tarina on melkein päinvastainen, sillä 101 km kertyi seitsemästä lenkistä, joista vain yksi rikkoi nipin napin 20 kilsan rajan. Ei tämä varmaankaan ollut ihan optimaalisesti rakennettu viikko, mutta tulipa ainakin kilometrejä.

Alkuviikolla edellisen lauantain 40 km ei vielä tuntunut painavan, vaan askel oli hämmästyttävän kevyt. Torstaiksi otin ohjelmaan vähän vauhdikkaamman treenin, sillä halusin saada jaloille muutakin ärsykettä kuin 6-6.30 min/km-vauhtista jolkotusta. Toinen syy oli kokeilla, olenko treenannut elimistöni tukkoon, mikä näkyisi vaikeutena saada sykettä nousemaan. Näin ei onneksi ollut, sillä syke nousi ihan tarvittavalle tasolle lyhyillä vedoilla. Harjoituksen otin Marius Bakkenin maratonohjelmasta, jonka hankin äskettäin motivoimaan ensi vuoden maratontreeniä erityisesti vauhdin osalta. Kyseessä oli siis 30 kertaa 20 sekunnin vetoja, joiden välillä 20 sekunnin palauttelut. Hauskaa tuollainen oli, ja jalat tosiaan saivat kyytiä eri tavalla kuin perusnylkytysessä.

Torstain jälkeen olo alkoi olla varsin väsynyt, mutta perjantaille mahdutin vielä semipitkiksen. Hetkessä saapunut talvi sai pohtimaan kenkävalintaa ja pukeutumista, mutta ratkaisut löytyivät ilman suurempia ongelmia, vaikka lopulta tulikin vilu loppumatkasta. Kenkäosasto oli iloinen yllätys, sillä en ollut muistanutkaan, kuinka hyvin Adidaksen Response Trail 18 pitää lumella. 

Viikonlopuksi suunnittelemani kunnollinen pitkis jäi lopulta tekemättä, sillä olo oli sen verran väsynyt, ettei tuntunut hyvältä idealta lähteä pakkaseen palelemaan mahdollisen väärän asuvalinnan takia. Molempina päivinä toki kävin hölkkäilemässä 12 km, jotta jollain tavalla maaginen satasen viikko täyttyi. Nyt noita viikkoja tuli kaksi peräkkäin, mikä lienee ihan hyvä saavutus, kun ottaa huomioon lyhyen juoksuhistoriani.

Viikko 42/2012 – Uskoa ylipitkästä lenkistä

Tämän viikon teema oli selvä. Tarkoitukseni oli tehdä elämäni ensimmäinen selvästi ylipitkä lenkki, jolla saisin testata kisamaista juomista ja vähän syömistäkin. Säännöllinen kävely juoksun tai hölkkäilyn lomassa kuului myös suunnitelmiin. Alkuviikon treeneillä oli tarkoitus kerätä kasaan noin 60 km, jotta en pääsisi pistelemään päälenkkiä aivan tuoreilla jaloilla ja tunnelmilla . Se onnistuikin mainiosti parin kevyemmän ja parin pidemmän lenkin turvin. Ennen kaikkea hienoa oli se, että jokaisen lenkin tuntemukset olivat selvästi plussa puolella.

Ylipitkän lenkin päiväksi valikoitui lauantai, koska sunnuntaiksi oli jo sovittuna kvartettimme treenit. Päivävalinta osui nappiin myös sään suhteen, sillä lämpötila oli mukavasti vähän alle kymmenen astetta, eikä sade haitannut koko päivänä. Reitin olin suunnitellut etukäteen niin, että pääsen kotiterassin tankkauspisteen kautta noin kolmen kilometrin välein.

Ilokseni sain alkumatkalle juoksuseuraa hyvästä kaveristani, joka on lähinnä pyöräilymiehiä mutta halusi tulla kokeilemaan kierroksen tai pari tuollaista hidasta juoksuvauhtia. Lopulta Toni viihtyi mukanani viisi kierrosta eli noin 17 km! Saatoin siis aiheuttaa pienen juoksukärpäsen pureman. Kun Toni lähti kotiinsa hoivaamaan jumiutuneita jalkojaan, minä jatkoin taivallustani. Aluksi vauhti ja syke meinasivat nousta vähän liikaa mutta asettuivat lopulta taas ihan mukavalle tasolle. 30 kilsan kohdilla pidin vähän pitemmän tankkaus- ja tyhjennystauon, mutta paluu baanalle onnistui hyvin ilman sen kummempaa ahdistusta. Lopulta matkaa kertyi noin 40 km. Tarkka matka on vähän epäselvä, koska Garmin ja SportTracks näyttivät kovin erilaisia lukuja.

Pari selvää johtopäätöstä tästä harjoituksesta voi tehdä. Juoma upposi hyvin ja pieni syöminenkään ei tuntunut aiheuttavan mitään ongelmia mahassa, joten urheilujuoma ja pieni purtava taitavat olla minulle geelejä parempi vaihtoehto näissä hitaammissa vauhdeissa. Lisäksi vanha sanonta "Ei matka tapa, vaan vauhti" tuntuu pätevän varsin hyvin tässäkin hommassa. Pienen kangistumisen lisäksi en huomannut juuri mitään oireita jaloissa. Maratonilla etureiteni ovat aina olleet kovilla ja sitä seuraavana päivänä niiden kipu on ollut aika paha. Nyt ei seurannut mitään sellaista. Oikeastaan olisin ollut valmis lenkille jo tänään sunnuntaina, mutta parempi se on levätä yksi päivä, jotta seuraavalla viikolla taas jaksaa takoa kilometrejä koneeseen. Kyllä tämä ylipitkä lenkki antoi sitä kaivattua uskoa.

Viikko 41/2012 – Ehjä viikko

Tulihan sieltä lopulta ehjä treeniviikko maratonin ja sairastelun jälkeen. Viidellä harjoituksella kertyi mukavasti 80 kilometriä. Alkuviikosta vielä toppuuttelin vähän ja tein parin lyhyen raapaisun lisäksi vain semipitkän lenkin. Loppuviikolla kokeilin semipitkää ja pitkää lenkkiä peräkkäisinä päivinä, mikä tuntui ihan hyvältä idealta jälkikäteenkin.

Alkuviikon kohokohta oli keskiviikon kevyt vauhtileikittely ennen saunaa. Laitoin Merrellit jalkaan, sillä ajattelin niiden sopivan hyvin vesisateeseen. Ne kun kevyinä ja toppaamattomina eivät kerää itseensä juurikaan vettä. Ja kylläpäs niillä olikin kevyt mennä! Olin varmaan erikoinen näky, kun painoin Kärpäsenmäkeä ylös hymy huulillani pyöräilijöitä ohitellen. Tällä lenkillä varmistui yksi tavoite ensi vuodelle. Aion juosta puolimaratonin minimalistikengillä, todennäköisesti juuri noilla Bare Accesseilla.

Perjantain semipitkis oli myös hyvin onnistunut lenkki. Onnistuin pitämään vauhdin riittävän hitaana, mikä yksinkertaistaen tarkoittaa yli 6 min/km. Keskivauhtiin tosin vaikuttivat parit kävelypätkät ylämäissä, joita Lahdessa on käytännössä mahdoton välttää. Keskisykkeen onnistuin pitämään alle 130 osittain myös kävelypätkien ansiosta. Tosin koko lenkin huippusyke tuli myös kävelyosuudella, mikä kertoo omaa kieltään Sääskenkadun jyrkkyydestä. Reittivalinta oli kuitenkin kokonaisuudessaan onnistunut, ja taidan jatkossa ottaa Ruoriniemen kierroksen mukaan lähes jokaiselle lenkille.

Lauantain pitkis oli paljon perjantaita raskaampi kokemus, vaikka kävelinkin suunnitellusti vähintään kolmen kilometrin välein. Mukanani oli pari geeliä ja rusinoita, joilla koitin vähän simuloida säännöllistä tankkausta ja syömistä, jotka tulevat tutuiksi Joensuussa. Niille olin ajatellut tärkeän roolin myös palautumisessa, sillä halusin päästä mahdollisimman hyvävoimaisena illan gaalaan juhlistamaan 30-vuotiasta Lahden Bach-kuoroa. Matka kuitenkin alkoi painaa 20 kilsan jälkeen, ja oloa voisi kuvata parhaiten sanalla ällötys. En kuitenkaan antanut periksi vaan taistelin suunnitellut 30 kilsaa. Voimat onneksi palautuivat aika hyvin runsaalla syömisellä ja juomisella, mutta olin loppuillan normaalia väsyneempi.

80 kilometrin viikko tuli kyllä hyvään paikkaan, sillä Joensuuhun on enää vajaat viisi viikkoa aikaa. En ole syksyllä pystynyt juoksemaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta pari kunnon viikkoa saattavat auttaa vielä asiaa. Ainakin henkiselle puolelle on tärkeää saada vielä ainakin yksi satasen viikko ennen kisaa. Ajatukset ja henkinen valmistautuminen ovat sentään olleet ihan hyvällä tolalla, sillä olen saanut sisäistettyä itselleni, että on ihan normaalia lähteä kiertämään 12 yötunniksi 325 metrin rataa. Joku kokeneempi voisi kertoa, onko tuo oikeasti merkki henkisestä valmiudesta vai hulluudesta.

Viikko 40/2012 – Tästä sen piti lähteä, mutta kuinkas sitten kävikään

Kun takana oli hyvin sujunut palautteluviikko maratonin rasituksista, minun oli tarkoitus lähteä nostamaan määrää kohti Joensuuta sellaisella maltillisella 60-70 kilometrin viikolla, joka ei sisältäisi yhtään vauhtitreeniä. Maanantai ja tiistai menivätkin oikein kivasti, sillä lönkyttelin molempina päivinä noin 11 km ilman mitään ongelmia. Syke pysyi matalalla, ja vauhti oli ihan mukavaa, vaikka molemmat lenkit sisälsivät reiluja pätkiä Salpausselän ja/tai Tapanilan mäkisissä maastoissa.

Mutta siihen ne tämän viikon treenit sitten jäivätkin. Keskiviikon oli muutenkin tarkoitus olla lepopäivä, sillä laulutunnin ja Tupperware-kutsujen välissä ei ollut mahdollista ehtiä mihinkään. Olo oli vähän heikko, mutta parilla särkylääkkeellä hommat sujuivat mukavasti. Yöllä sitten nousi kuume, vaikka mitään muita oireita ei ollut. Olin aikonut matkustaa toimistolle torstaiksi, mutta se jäi nyt väliin. Se saattoi olla hyväkin sattuma, sillä jos minulla olisi ollut normaali etäpäivä, olisin saattanut raahautua koneelle tekemään joitain kiireisiä juttuja. Luulisin nimittäin yleisestikin, että etätyöläisillä on suurempi kynnys ilmoittautua sairaaksi, koska ei tarvitse matkustaa mihinkään eikä tarvitse pelätä tartuttavansa muita. Varsinaisia Kokoomuksen unelmaduunareita siis olemme...

Kuumetta oli vielä perjantaiaamunakin, joten edessä oli toinen tylsä päivä sohvalla. Pikkaisen se kiristi seurata ja ajatella tuttujen valmistautumista Kolin Vaarojen Maratonille, kun itsellä oli tiedossa vielä ainakin kaksi lenkitöntä päivää. No, kypsyipähän samalla päätös osallistua tuohon kisaan ensi vuonna, koska se tuli sen verran elävästi kuumehoureisiin uniini. Perjantain aikana kuume onneksi laski, ja pahin pelkoni useiden päivien sairastelusta kaikkosi. Treenien kannalta tämä tarkoitti sitä, että lauantai ja sunnuntai menisi vielä lepäillessä, mitä nyt tietysti joitain normaaleja askareita tehden. Mutta maanantaina pääsisin jo ulkoiluttamaan lenkkareita!

Ehkä peli ei vielä menetetty Joensuuta ajatellen, sillä tässä ehtii tehdä vielä muutaman viikon rypistyksen määrän kanssa. Ainakin nyt on tullut lepäiltyä Kullervon rasitukset pois jaloista, ja pääsen treenaamaan varsin tuoreena. Silti olen jo alkanut vähän epäröidä oman tavoitteeni kanssa. Tänne en ole tainnut sitä kirjata, mutta mahdolliset lukijat voivat toki miettiä, mikä matka tällaiselle vajaan neljän tunnin maratoonarille tulee ensimmäiseksi mieleen 12 tunnin juoksussa. Ja ne jotka ajattelevat, ettei ensikertalaisen kannata laittaa tarkkoja tavoitteita tuollaiseen juoksuun, voivat olla sinällään oikeassa, mutta pakko se on jotain miettiä ihan vauhdinjaon kannalta.

Viikot 38-39/2012 – Ennen ja jälkeen maratonin

Maratonviikolla juoksin vain kaksi lenkkiä, joista kertyi 12,5 km. Ratkaisun taustalla oli sunnuntain puolimaraton, jonka pelkäsin vieneen sen verran energiaa, että olisi viisasta lepäillä ennen Kullervoa. Jälkikäteen en ole tuosta niin varma, mutta tuskin maratonin tulos olisi juurikaan muuttunut, jos olisin juossut kolme lenkkiä ja/tai sen tavallisen 20 km viimeisellä viikolla.

Maratonin jälkeen jalkani olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan tuollaisen rupeaman jäljiltä. Muuten olo oli varsin väsynyt, ja sunnuntaiaamun messuavustuskeikka Lahden Bach-kuoron kanssa oli aika raskas kokemus. Tuntui, että jokainen laulussa mukana oleva lihas oli voimaton, minkä takia ääntä ei oikein lähtenyt. Muuten palautuminen lähti käyntiin mukavasti, ja jo maanantaina olisin ollut valmis lenkille. Maltoin kuitenkin keskiviikkon saakka, ennen kuin pyörittelin fillarilla pienen saunalenkin.

Perjantaina ja lauantaina kävinkin sitten jo vähän ulkoiluttamassa lenkkikenkiä. Perjantain lenkki oli todella hieno kokemus, sillä kokeilin ensimmäistä kertaa juosta vain arkikäytössä olleilla Merrell Bare Accesseilla. Niillä oli helppoa juosta päkiöillä, ja huomasin selvästi, kuinka jalkaterä aktivoitui ja lämpeni. Aiemminhan olin juossut Vivoilla vain maastossa, mutta Merrellit antoivat kyllä intoa jatkaa minimalismia myös asvaltilla. Lauantaina meni normikymppi ennen saunaa, mutta sunnuntaina päätin pitää lepopäivän, etteivät pieni väsymys ja flunssainen tunne puhkeaisi miksikään vakavammaksi.

Kullervo-maraton 22.9.2012

No niin, tulihan se tällekin vuodelle yksi onnistunut maraton, vaikka aivan ehjää juoksua en saanutkaan aikaan. Ennätys parantui virallisesti noin 8 minuuttia, ja lukemilla 3.49.05 mentiin myös Forssan alimittaisen reitin ajan alle. Erityisen iloinen olen siitä, että sain otettua itsestäni irti kaiken, mitä eilen oli mahdollista ottaa. Tämä noin 150 metriä ennen maalia otettu kuva todistaa, ettei jalka enää juurikaan noussut loppukiriin.

Lahdessa kisa-aamu oli sateinen, eikä tilanne näyttänyt parantuvan koko parin tunnin ajomatkalla. Joutsenossa sade kuitenkin loppui kuin taikaiskusta. Lämpötilakin oli nousussa, joten päädyin lyhyisiin juoksuvermeisiin, vaikka monella muulla näkyi olevan hämmästyttävän paljon päällä. Ennen lähtöä uskaltauduin juttusille parin juoksufoorumilaisen kanssa, mikä oli mukavaa ja vei ylimääräistä kisajännitystä mennessään. Lähtökomento kuului ajallaan, ja taivallus sai alkaa.

Sopiva matkavauhti tuntui löytyvän helposti, kunhan olin ottanut alun ylämäen rauhallisesti. Sellaisia 5:10-5:20 minuutin kilometrejä tuli laputeltua ilman mitään ongelmia. Muutaman kilometrin kohdalla totesimme erään kanssajuoksijan kanssa olevamme samassa tavoitevauhdissa, joten päätimme yrittää yhdessä jatkaa tasaista vauhtia. Vauhti pysyi hyvänä jonnekin reiluun 25 kilometriin, jonka jälkeen minulle tuli vähän vaikeammaksi pitää samaa tahtia yllä.

Suurempia vatsaongelmia en ollut huomannut, mitä nyt oli vähän täysi olo edelleen. 28 kilsan kohdalla vaimoni kuitenkin huusi kannustusten ohessa, että olen kalpea ja että kannattaa syödä suolakurkkua seuraavalla juomapisteellä. Tarkastin tilanteen, ja toden totta, otsani oli ihan kuiva ja suolan peitossa. Hikoilu oli siis loppunut osittain, mikä ainakin minulla viittaa imeytymisongelmiin. Hiljensin saman tien aavistuksen vauhtia ja käskin uuden juoksukaverini jatkaa tavoitevauhdissaan. Seuraavalla juomapisteellä heitin suolatabletin naamaan ja jatkoin matkaa odotellen sen vaikutusta.

Muutaman kilometrin jälkeen meno alkoi taas tuntua helpommalta, ja sain kiristettyä vauhtia. Otin kaverini kiinni, ja pian oli hänen vuoronsa jäädä minun vauhdistani. Neste ja energia olivat taas alkaneet virrata vatsastani muuallekin elimistööni, ja sain syketasoa nostettua ainakin suhteellista loppukiriä varten. Ennen kisaa tapaamani juoksufoorumilainen sattui juoksemaan vastaan pienellä heikolla hetkelläni. Hänen kannustuksensa auttoi sillä hetkellä valtavasti. En tainnut jaksaa huutaa mitään järkevää vastausta, mutta uskon hänen kokeneena maratoonarina ja ultraajana ymmärtäneen asian.

Loppu tulikin sitten sisulla ja voimia säästelemättä. Oman kelloni mukaan olin menossa reilusti alle 3.50, mutta en ollut tajunnut kellon pätkäisseen aina muutamien alikulkutunnelien kohdalla. Stadionille tullessani kuulutettiin jo 3.46-alkuisia aikoja, joten sain juosta viimeisen ratakierroksen ihan tosissani. Virallinen kello pyshtyi siis aikaan 3.49.05, johon olen erittäin tyytyväinen.

Viikko 37/2012 – Keventelyä ja puolimaraton

Äkkiseltään voi tuntua oudolta, että maratonia edeltävällä viikolla sekä keventelee että juoksee puolimaratonin. Tällainen minun strategiani kuitenkin oli tällä kertaa. Olin luvannut jo keväällä juosta Kaisaniemen juoksussa puolimaratonin kaverini seurana ja jäniksenä, mikä tarkoitti sitä, että siitä tuli viimeinen pitkis vain kuusi päivää ennen maratonia. Loin tämän pohjalta koko valmistautumis- ja keventelykuvioni, jossa halusin tällä kertaa pudottaa määrää suhteessa enemmän kuin aiemmin. Minulla nimittäin on sellainen tuntuma, että aiemmin kuntopiikki ei ole ihan vielä ehtinyt tulla pintaan maratoniin mennessä. Nyt kun olen kaiken lisäksi juossut enemmän kuin ennen, aiempien keventelyviikkojen määrät riittävät tuohon suhteellisesti suurempaan pudotukseen. Tältä pohjalta syntyi tällainen toiseksi viimeinen treeniviikko ennen Kullervoa:

Puolimaraton jätti loppuviikolle "vapaaksi" sen verran vähän kilometrejä, että päätin käyttää ne pariin kovavauhtiseen treeniin, joilla vielä haarukoin mahdollista maratonvauhtia. Niistä molemmista jäi hyvä tunne. Jälkimmäiseen osui vielä harvinainen flow-fiilis, jonka ansiosta onnistuin laputtamaan alle 5 min/km-vauhtia sykkeen pysyessä pk-alueella. Tuohon sisältyi kaiken lisäksi verryttelykilometri ja useita ylämäkiä, joissa syke toki vähän kohosi. Tuo lenkki antoi uskoa, että olen harjoitellut oikein.

Sunnuntain puolimaraton juostiin hienossa säässä, vaikka tuuli olikin paikoittain varsin kova. Alkumatkan yritin vauhdittaa Outia kahden tunnin alitukseen, mutta siitä jouduimme luopumaan viimeistään kympin jälkeen. Raskaahko reitti vaati veronsa, ja Outi joutui ottamaan kävelypätkiä mukaan viimeisellä vitosella. Samalla hän käski minun mennä loppumatkan omaa vauhtiani. Niin rohkea en ole, että alkaisin uhmata pohjalaisnaisen komentoja, joten painelin lopun sykkeet tapissa sellaista 5 min/km-vauhtia. Tuo vauhti todisti, ettei minullakaan ollut ihan paras päivä, sillä kovempaa olisi pitänyt kulkea. Mutta kaiken kaikkiaan sain kisalta sen mitä hainkin. Outi pääsi aivan ennätyksensä tuntumaan ja minä tein viimeisin pitkiksen kovalla lopulla. Ja tapahtuman paita on varsin hieno!

Viikko 36/2012 – Maratonvauhtia metsästämässä

Tämä oli kolmanneksi viimeinen viikko ennen maratonia. Olen antanut itseni ymmärtää, että tällöin kuuluu vähentää määrää ja yrittää tehdä vähän vauhdikkaampia harjoituksia, joilla kisavauhtia kiusattaisiin esiin. No, noin minä olen yrittänyt aiemminkin tehdä ja tällä kertaa yritin vielä vähän huolellisemmin. Viidestä lenkistä kertyi yhteensä rapiat 49 km juoksua. Siis hetkinen! Sehän tarkoittaa keskimäärin alle kympin lenkkejä. Aikamoista herkistelyä kyllä jo tuollainen.

Kolme lenkkiä oli perinteistä nylkytystä, mutta kahdella muulla kokeilin jotain vähän uutta. Keskiviikkona yritin niin sanottua tempojuoksua, jossa vauhdin olisi koko ajan tarkoitus kiihtyä niin, että lopussa mentäisiin jo lähes täysillä. Aluksi homma tuntui hyvältä, mutta pian huomasin kiihdyttäneeni vauhtia liian nopeasti. Toisin sanoen olin jo ihan puhki ja jalat hapoilla, vaikka matkaa olisi vielä ollut jäljellä. Pelastin tilanteen parhaani mukaan ja palauttelin vähän jopa kävelemällä. Sitten tein uuden vedon niin kovaa kuin se loivaan ylämäkeen siinä vaiheessa enää lähti. Temposta muodostui siis jonkinlainen pitkä anaerobinen intervalliharjoitus. Ehkä se ajoi saman asian tällä kertaa.

Sunnuntaina en tehnytkään pitkistä vaan 15 kilsan maratonvauhtisen lenkin. Jälleen maratonvauhti on vähän väärä termi, sillä ihan 5 min/km-vauhdilla en pystyne täyttä matkaa vielä taivaltamaan. Sykettä pidin maratonlukemissa, mikä ei tuntunut ollenkaan pahalta. Sen sijaan lopun ylämäkipätkä kotiin tuntui varsin pahalta, sillä en halunnut tinkiä vauhdista siinäkään. Tulipa keuhkoja tuuletettua kunnolla vielä toiste samalla viikolla keskiviikon hurjastelun jälkeen.

Viikko 35/2012 – Tehoa ja määrää

Kullervo-maratoniin on kolme viikkoa, joten oli aika tehdä varsinaisen valmistautumisjakson kovin viikko erityisesti määrän ja pitkiksin pituuden suhteen. Samalla viikolla tuli tehtyä myös kaksi tehokkaampaa juoksuharjoitusta ja yksi hieman vauhtileikittelyn puolelle karannut pyörälenkki. Juoksua kertyi noin 75 km ja pyöräilyä 24 km, joista tuli vähän reilut 8 tuntia harjoittelua.

Alkuviikon maratonvauhtinen 5 km meni peräti 4:45 min/km-vauhdilla, joka ei tietenkään ole realistinen vauhti täydelle matkalle, mutta sykkeen mukaan asia oli tällä kertaa näin. Toisella vauhtilenkillä tein 1 km, 2 km ja 3 km vedot. Siinäkin viimeisen ja pisimmän vedon vauhti oli alle 5 min/km, joten ihan hyvältä näyttää. Sunnuntain pitkis oli peräti 31 km, mutta se tuntui paljon paremmalta kuin pari edellistä pitkistä. Edellisen illan tuparivierailulla sain tankattua mahan täyteen karkkia, sipsiä, karjalanpiirakoita ja pasteijoita, joiden voimilla jaksoin painaa varsin hyvin. Pari Dexalin geeliä otin matkalla ja ihan lopussa myös Squeezyn supergeelin, jossa on mukana reilusti kofeiinia. Ihan hyvin ne upposivat, mutta Dexal kyllä ällötti tällä kertaa maun takia.

Nyt kun olen pyöräillyt säännöllisesti, niin huomaan heti sen positiiviset vaikutukset juoksemiseen. Pyöräilyssä etureidet hapottavat varsin helposti etenkin ylämäissä, mutta samalla niihin tuntuu karttuvan voimaa. Pohkeet ovat myös aktiivisessa käytössä, mistä voin kuvitella olevan hyötyä myös juoksussa.

Onko väärin juosta hiljaa?

Olen hidas juoksija. Tällaiseen tulokseen olen päätynyt, kun olen tarkkaillut omaa juoksuhistoriaani ja peilannut sitä muiden aloittelijoiden kehitykseen. Jollekulle tuollainen havainto voisi olla varsin ikävä, ja jopa harrastuksen lopettaminen voisi tulla mieleen. Minä en ole moksiskaan. Tykkään nimittäin juosta hiljaa ja matalalla sykkeellä. Olisi kieltämättä aika ikävää olla hidas juoksija, joka haluaa juosta kovaa, tai nopea juoksija, joka haluaisi juosta hiljaa, mutta se tuntuisi epäluonnolliselta.

En muista ikinä olleeni nopea juoksemaan. Lapsuusvuosien peleissä en pärjännyt vauhdilla, vaan minun oli pakko luottaa pelisilmääni. Kun sekään ei ollut huippuluokkaa, niin minusta ei koskaan tullut jalkapalloilijaa tai jääkendoilijaa. Kävelen kyllä nopeasti, mistä saan kuulla usein rakkaalta vaimoltani. Niin muistan tehneeni aina, siis myös paljon ennen juoksemisen aloittamista.

Edellisen perusteella ei ole vaikea arvata, että pidän erityisen paljon peruskuntoharjoittelusta. Huomaan välillä tekeväni sitä myös vauhtikestävyyden kustannuksella, mutta parempi sentään kai noin päin. Ainoa ongelma asiassa on se, että kisoissa olisi kiva juosta sen verran kovaa ja samalla mukavuusalueen yläpuolella, että saisi kuntoonsa nähden asiallisia tuloksia. Eli esimerkiksi maratonilla pitäisi pystyä painamaan jonkin verran pk-alueen yläpuolella ja puolimaratonilla jo aivan anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Tulevalla ultrakokeilulla sen sijaan saan mennä turvallisesti peruskestävyysalueella. Ilmankos koko ultrailu on alkanyt kiinnostaa entistä enemmän...

Toki olen tehnyt maratonharjoittelussani lähes kaikkien ohjelmien suosittelemia vauhtikestävyysharjoituksia yleensä kaksi kertaa viikossa. Toinen harjoitus on yleensä ollut maratonvauhtinen, jonka olen mennyt kyllä yleensä sykkeen mukaan, jottei sitä tule vedettyä liian kovaa jonkin utopistisen tavoitevauhdin mukaan. Toinen vk-harjoitus on sitten ollut vielä vauhdikkaampi, eli olen tehnyt vetoja tai jonkinlaisia tempojuoksuja puolimaratonin vauhdilla tai paremminkin syketasolla. Täytyy myöntää, että tämä tuntuu usein varsin hapokkaalta ja jää välillä tekemättäkin. Nopeus- tai maksimikestävyysharjoittelua olen tehnyt korkeintaan muutaman kerran vuodessa, sillä toistaiseksi en ole kokenut saavani siitä hyötyä sen rasittavuuteen nähden.

Nyt tein heinäkuun käytännössä pelkkää pk-harjoittelua, jotta pystyisin juoksemaan mahdollisimman paljon. Ajattelin tuon näkyvän vauhtini hidastumisena, mutta toivoin kasvaneen peruskunnon kompensoivan sen varsinkin loppuvuotta ajatellen. Kävi kuitenkin niin, ettei vauhtikestävyystreenieni vauhti ole hidastunut lainkaan, kun nyt palasin niihin elokuun jälkimmäisellä puoliskolla. Peruskestävyyteni taas on parantunut ainakin sillä mittarilla, että pystyn juoksemaan matalilla sykkeillä entistä kovempaa. Olen tästä vähän hämmästynyt mutta ennen kaikkea iloinen. Sain peruskestävyyttäni parannettua ilman vauhdin menetystä, mikä kai on aika optimaalinen tilanne ultralle tähdättäessä.

Harrastuksen edetessä oppii koko ajan enemmän itsestään, kehostaan ja reagoimisestaan erilaisiin harjoituksiin. Olen aina ajatellut, ettei kehossani ole varmaan yhtään nopeaa lihassolua. Havaintoni vahvistavat tätä käsitystä, mutta toisaalta suosimani treenit ovat voineet muuttaa aiemmatkin vähät nopeat solut hitaiksi. Joka tapauksessa kehitystä on tapahtunut näinkin, ja olen ymmärtänyt pitäväni runsaasta juoksemisesta. Se kai tässä harrastuksessa on pääasia.

Viikko 34/2012 – Vauhtia maratonille

Juoksufoorumin Facebook-sivuilla käymäni keskustelun jälkeen päätin vetää heti viikon alkuun TV-kovan. Ne eivät ole kuuluneet ohjelmaani kovinkaan usein, sillä olen luottanut enemmän TV-reippaisiin. Kohdallani näiden ero tarkoittaa sitä, että reippaissa sykkeeni on vain hieman yli aerobisen kynnyksen, jolloin kyseessä on selvästi vauhtikestävyysharjoitus, mutta tunne ei ole kovinkaan raskas. Tämä on myös se taso, jolla tällä hetkellä pystyn juoksemaan maratonin. TV-kovassa sen sijaan liikun vauhtikestävyysalueen yläosassa, mutta vältän menemästä anaerobisen kynnyksen yli. Täytyy kyllä todeta, että ei tuon kovan vetäminen tuntunut yhtään kivalta. Täytyisi siis tehdä useammin noita...

Muuten viikko menikin ihan normaalin treenin merkeissä. Alustava ajatus oli juosta viikonloppuna parin pitkiksen rypäs, mutta perjantaille osunut Inquisitionin keikka sekoitti suunnitelman. Kun ajelee autolla Helsinkiin, seisoo kolme tuntia Nosturissa ilman juomista ja ajaa aamuyöllä takaisin Lahteen, niin olo on kuin turpaan olisi saanut. Lauantain pitkis siis sai jäädä, ja ajelinkin pari tuntia pyörällä. Tulipahan samalla testattua lukkopolkimia ihan tositoimissa. Hyvin tuntuivat toimivan, ja tein selvästi jotain oikein, koska vähän uudet lihasryhmät kokivat rasitusta.

Sunnuntaina oli tarkoitus juosta 30 kilsan pitkis, jonka viimeinen vitonen olisi maratonvauhtia. Kalevan kisojen auringonpaiste ei tehnyt hyvää, mutta lähdin kuitenkin taivaltamaan optimistisesti Squeezyn geeliputelli mukanani. Alusta asti meno oli vähän raskasta, ja tein myös perusmokan ja otin liian isoja annoksia geeliä. Suunnitellusta viidestä annoksesta tulikin vain kolme, ja varsinkin ensimmäinen setti taisi olla aivan liian iso, koska maha teki pientä tenää. En siis tee sen suurempia tulkintoja Squeezyn sopivuudesta mahalleni, mutta ensi kerralla kokeilen kyllä annospusseja. Lenkin loppupuoli tuntui aika hankalalta sekin, mutta maravauhtinen osuus lähti yllättävän kevyesti. Tosin puolivälissä vitosta alkoi oikeassa takareidessä tuntua jotain lähestyvään kramppiin viittaavaa, joten päätin jättää koko homman 28 kilsaan.

Kaiken kaikkiaan juoksua kertyi 65 km ja siihen päälle 44 km pyöräilyä, joten kyllä tässä taas päästiin treenin makuun. Seuraavalle viikolle sitten vähän lisää kilometrejä, niin kaikki näyttää taas entistä paremmalta. Jalkakaan ei suuremmin enää vaivaa. 

Viikko 33/2012 – Paluu arkeen

Paluu arkeen, tai ainakin melkein. Pientä vaivaa oli vielä alkuviikosta, mutta maanantain lepopäivä teki hyvää. Viikolle kertyi lopulta vain kolme juoksukertaa, mutta molemmat avainharjoitukset sain tehtyä. Vauhtikestävyyslenkillä kolkuttelin anakynnyksen rajoja ja pitkiksellä taas jaksoin yli kaksi tuntia kevyellä fiiliksellä. Tämä kaikki siis edelleen jalkaa tunnustellen. Vaikka alkuviikon pk-lenkillä kaikki toimikin hyvin, päätin silti tehdä viikon muut pk:t pyörällä, ettei penikka ärsyyntyisi uudestaan.

Lopulta olen tyytyväinen viikkoon, sillä sain kunnon treenin taas käyntiin. Kullervo-maratoniin on vielä viisi viikkoa aikaa, joten näillä näkymin sieltä voi lähteä hakemaan ihan hyvää välitulosta. Kun vain saisi viikkoon mahtumaan pari vauhtikestävyystreeniä, niin saattaisi maravauhtikin nousta hieman. No, siihen on suunnitelmat kyllä olemassa, mutta niistä ja vauhtini problematiikasta taidan kirjoitella erikseen.

Juoksutreenien lisäksi paluu arkeen tapahtui myös siviilipuolella, sillä kuorotreenit alkoivat taas. Lisäksi lauluopintoni käynnistyvät alkavalla viikolla, joten nyt normiviikon kolmelle illalle on jotain aikataulutettua menoa. Jossain vaiheessa syyskuuta alkavat lisäksi oopperatreenit kohti kevättä. Juoksemisen kannalta tämä saattaa tehdä hyvääkin, sillä treenejä joutuu aikatauluttamaan tarkemmin, mikä voi tuoda tullessaan paremmin mietittyjä ja tehokkaampia harjoituksia. Näin ainakin toivon.

Viikko 32/2012 – Kilometrit vähissä

Viime viikko ei mennyt ihan putkeen treenien osalta, mutta sain hankittua kunnollisen pyörän, joka varmasti auttaa jatkossa treenaamaan entistä tehokkaammin, mutta jalkoja säästäen. Penikkakivuista pääsin eroon, vaikka pientä kiristystä pohkeessa vielä tuntuikin. Maanantaina pidin lepopäivän ja sunnuntaina kävin vaimon kanssa sauvakävelyllä, johon sisältyi pari kilsaa juoksuakin. Jalka ei tuntunut kipeältä, joten keskiviikkona kävin sitten juoksemassa kevyen kympin. Sekin meni mukavasti ilman jalkakipua. Torstaina testasin uutta pyörää 1,5 tunnin lenkillä ja perjantaina juoksin 14 kilsaa ilman jalkaongelmia. Tässä vaiheessa oli kuitenkin ilmennyt jo uusi ongelma.

Edellisen viikon lauantain pyörälenkistä nimittäin koitui hankaluuksia pienellä viiveellä. Pehmeä satula, huonot säädöt, löysät housut ja tottumaton pyöräilijä johtivat ikäviin hankaumiin strategisissa paikoissa. Siitä sitten seurasi tulehtuneita ihohuokosia, isoja avoimia rakkoja ja ikävää kipua. Lopulta ilmeni myös pientä lämmönnousua. Lauantaina ja sunnuntaina en siis pystynyt treenaamaan mitään. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen kerta vastaavien ongelmien kanssa, joten en säikähtänyt kohtuullisen rujon näköisiä tulehduksia, joita lääkärikin edellisellä kerralla katsoi.

Juoksuhalut olisivat kovat, ja pyörälläkin olisi kiva ajella, varsinkin kun löysin myös edullisia vaippapöksyjä eli topattuja pyöräilyhousuja. Nyt täytyy kuitenkin vain odottaa haavojen paranemista. Parempaan suuntaan asiat kuitenkin etenevät, joten tiistaina varmaan saan jo vähän juostua. Sitten pääsenkin varmaan toteuttamaan juoksuohjelmaani, johon on ilmestymässä uusi välietappi ennen Joensuuta, nimittäin Kullervo-maraton Joutsenossa 22.9.

Viikko 31/2012 – Telakka kutsui

Niinhän siinä sitten kävi, että heinäkuun ennätyskilometrit aiheuttivat kutsun telakalle. Välillä vähän kireänä ollut oikean jalan pohje alkoi vaivata kunnolla alkuviikon kevyiden lenkkien jälkeen, joten katsoin viisaammaksi vähän lepuutella sitä. Googlaamalla selvisi, että säären sisäsyrjän penikka taitaa olla kyseessä. Ulkosyrjän penikat ovat aina silloin tällöin vihoitelleet, mutta tuo oli ihan uusi vaiva. Voi olla, että Heinolan puolimaran rasitus oli liian kova muutenkin kovan heinäkuun päätteeksi.

Alkuviikosta sain kuitenkin juostua kolme lenkkiä, joilla kertyi vähän vajaat 30 km. Keskiviikon lenkillä kipu oli vähän kovempi kuin tiistaina, joten päätin lepuutella jalkaa ainakin pari päivää. Kun se osoitti kipuilua myös viikonloppuna, niin kaivoin suosiolla esiin vanhan ja risan maastopyöräni ja kokeilin ajaa sillä pienen lenkin. Sepäs olikin yllättävän hauskaa! Samalla päätin ostaa ensi tilassa paremman fillarin, jolla saisi tehtyä mukavasti pitempiäkin lenkkejä. Ensin ihan juoksua korvaamaan ja myöhemmin juoksun ohessa.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa kolmen vartin uintipyrähdys Saksalan uimahallissa. Surkealla sammakkotekniikallani (rintauinniksi nimittäminen olisi yliarviointia ) tuossa ajassa meni 1,2 kilsaa. Tekisi mieli kyllä opetella uimaan paremmin, ja erityisesti krooli olisi kiva opetella edes jotenkin oikeaksi. Sykemittari oli mukana, mutta se ei näyttänyt toimivan veden alla. Olinkohan ihan tyhmä, kun edes luulin sellaista? No, arvioin keskisykkeen sen perusteella, että se huiteli 130:ssä, kun nousin pari kertaa ylös signaalin saadakseni.

Tällä viikolla menee luultavasti ainakin puoliväliin, ennen kuin kokeilin taas juosta. Tänään menen pyöräkauppoja kiertämään, ja alkuviikon ohjelmassa on pyöräilyä joko uudella tai vanhalla fillarilla. Myös sauvakävelyä voisi taas kokeilla, sillä kävellessä jalka ei vaivaa ollenkaan.

Viikko 30/2012 ja heinäkuun yhteenveto

Heinäkuun viimeinen viikko oli suunnitelmien mukaan määrältään kevyt. Toki rennon reippaasti paineltu puolimaraton lisäsi viikon rasitusta, mutta kyllä 45,5 kilometrin viikko tuntui aika paljon kevyemmältä kuin pari edellistä yli 90 kilsan viikkoa.

TSB:tä kun katsoo, niin se on laskenut mukavasti viikon aikana. Kaikki harjoitukset ovat olleet sen verran kevyitä, että ne ovat toimineet palauttavina. Tuntemukset vastaavat noita lukuja, eli jotain perää niissä tuntuu olevan, eikä tässä vaiheessa tarvitse alkaa muutella SportTracksin arvoja.

Koko heinäkuussa juoksin selvästi kilometriennätykseni. 26 treenillä sain kasaan 359,18 kilometriä. Keskivauhti oli 5:51 min/km ja keskisyke 133, joka on vajaat 70 % oletetusta maksimisykkeestäni. Varsin hyvillä tehoilla siis sain treenattua, kun ottaa huomioon, että kovaa ja korkeilla sykkeillä tuollainen määrä johtaisi melko varmasti telakalle. Pitkisten lisäksi lähes kaikki harjoitukset olivat helppoja tai kevyitä, vaikka muutama vauhtileikittely mahtuikin mukaan. Lyhytaikaisesti tuollainen näkyy varmasti terävyyden ja parhaan nopeuden katoamisena, mutta peruskestävyys parani varmasti paljon, mikä tämän määräkuukauden tavoitteena olikin.

Heinolan kaupunkipuistojuoksun puolimaraton 28.7.2012

Eilen tuli juostua elämäni ensimmäinen puolimaratonkisa. Mikään naama irvessä puristettu tavoitteellinen juoksu se ei kuitenkaan ollut, vaan tarkoitus oli vain juosta ehjä kilpailu maratonvauhdin tuntumassa. Valmistautuminen (tai pikemminkin sen puute) ei todellakaan ollut puolimaratonille soveltuvaa, sillä olin juossut määrää koko heinäkuun, ja edellisestä kunnon vauhtikestävyysharjoituksesta oli kolmisen viikkoa. Edellinen iltakin meni alla olevan kuvan tunnelmissa Hollolan keskiaikamarkkinoilla, jossa tuli esimerkiksi tankattua tukevalla ja varsin suolaisella muikkuannoksella. Olympialaisten avajaisten parissa meni vielä pitkälle yöhön, joten lähtöasetelma ei ollut ihan juoksuoppaiden mukainen.

Kisapäiväksi oli ennustettu kunnon hellettä, jota totta tosiaan saatiin. Verrytellessäni puskin vissyä jo siihen malliin, että pieni epätoivo meinasi iskeä. Vaimolle tuli kuitenkin kerrottua, että noin 1:50 menee, jos hän haluaa olla maalissa ottamassa vastaan. Siitä sitten vain baanalle katsomaan, pystynkö juoksemaan maltilla reiluun puolimatkaan ja kiristämään jossain 15 kilsan jälkeen.

Juoksu lähti käyntiin ihan taktiikan mukaan. Ekaa kilometriin meni ruuhkan ansiosta jopa yli 5 ja puoli minuuttia, mutta siitä oli hyvä lähteä liikkeelle. Ensimmäinen huoltopiste oli jo 2,5 kilsan kohdalla, ja juoksin siitä suosiolla ohi, koska ruuhka oli melkoinen. Helteellä kannattaisi tietysti juoda joka pisteellä, mutta arvelin pärjääväni, koska seuraava piste olisi kuitenkin jo 6 kilsan kohdalla. Jo ensimmäisen kympin aikana ohittelin monia liian kovaa aloittaneita, mikä tietysti antoi luottoa omaa vauhdinjakoon, vaikka omaa suoritusta tietysti teinkin. Puolimatkan selvitin aikaan 54:20, mikä oli juuri sopiva vauhti.

Toisella kierroksella oli luonnollisesti vähän väljempää, sillä neljännesmaratoonarit eivät olleet enää mukana. Helle alkoi nyt todella tehdä tehtäväänsä, ja pää tuntui pehmenevän aika tehokkaasti. Joka juomapisteellä join vettä ja kastelin pääni ja selkäni märällä sienellä tai jopa suoraan vedellä. Silti lämpö ahdisti pian uudestaan. 15 kilometrin jälkeen oli kisan vaikein hetki, mutta 16,5 kilsan juomapiste pelasti paljon. Otin siinä geelin, ja ystävällinen huoltomies kaatoi ämpärillä kylmää vettä päälleni. Kengäthän siinä kastuivat myös, mutta viilennyksen ansiosta jaksoin taas painaa vähän kovempaa. Loppumatkalla porukkaa tuli selkä edellä vastaan, ja pahalta tuntui itsestänikin, mutta sain vielä puristettua pienen loppukirinkin. Kello pysähtyi aikaan 1:48:22, joka on olosuhteisiin ja valmistautumiseen nähden tosi hyvä aika kaltaiselleni hitaalle juoksijalle. Sitten seurasikin pulahdus 17-asteiseen järviveteen, mikä tuntui ihanalta. (Olen kyllä kuullut, ettei mies saa käyttää sanaa ihana...)

Mitä kisasta jäi mieleen? Ennen kaikkea ehjä suoritus oli tärkeä alkukesän vaikeuksien jälkeen. Mahan kanssa ei ollut ongelmia, mutta maratoneillahan ne alkoivat vasta 25 kilsan jälkeen. Nyt niitä tuskin olisi tullut, sillä sen verran hyvin urheilujuoma upposi heti maalissa ja pian sen jälkeen Hesen kerrosateria maistui vallan hyvin. Tästä sain hyviä ajatuksia tankkaukseen ja juomahuoltoon maratonia varten, mutta niistä lisää myöhemmin.

Viikko 29/2012 – Satanen meni rikki

Jonkinlainen virstanpylväs tuli saavutettua, kun onnistuin juoksemaan viime viikolla hieman yli 100 km. Tarkalleen ottaen satanen tuli täyteen viidessä päivässä, sillä maanantai ja sunnuntai olivat lepopäiviä. Tästä voisi päätellä, että suurempaankin määrään on mahdollisuuksia, mikäli jakaa juoksut vaikka kolmen päivän putkiin, joiden välissä on lepopäivä. Mutta joka tapauksessa on kiva huomata, että tuollaisen viiden päivän rykäisynkin pystyn tekemään suhteellisen helposti.

Viikko ei lähtenyt käyntiin missään loistotunnelmissa, sillä tiistain pitkis jäi puolimaran mittaiseksi ja tuntui aika huonolta. Pistin sen kuitenkin edeltävän lepopäivän piikkiin. Olen nimittäin huomannut, että täyden levon jälkeen saattaa olla aika vaikeaa. Onneksi keskiviikon palauttelu olikin sitten tuntemuksien puolesta loistava, ja sain vedellä reilusti alle kuuden minuutin kilometrivauhtia tosi alhaisella sykkeellä.

Viikon avainpäivä oli perjantai, jolloin juoksin aamulla palauttelun ja illalla pitkiksen, joista kertyi yhteensä rapiat 36 km. Iltalenkin pituuden ajattelin säätää tuntemuksien mukaan, mutta vähintään 15 km oli mielessä. Juoksu kuitenkin maistui, joten painelin kerralla 25 km. Hieman jo kotona oli odoteltu, kun kuulemma kolmen tunnin lenkki ei ole hyvä idea, jos kertoo juoksevansa vain 15 km. Ehkä pitäisi ottaa puhelin mukaan jatkossa... Ideana tuollaisella pitemmällä iltalenkillä on päästä juoksemaan jo vähän väsyneillä jaloilla. Ja kyllähän jalat olivatkin hieman väsyneet, mutta muuten fiilis oli erinomainen. Nämä ovat jatkossa varmasti käytössä, mikäli en saa kahta peräkkäistä pitkispäivää aikaiseksi.

Kolmen määräviikon (80, 90 ja 100 km) jälkeen seuraakin sitten vähän kevyempi viikko, jolla maksimi on tuntemuksista riippuen noin 50 km. Toki siihen mahtuu Heinolan puolimara, jonka ajattelin juosta aika kevyesti. Toki olen huomannut, että pk-vauhdillakin pääsen jo aika kovaa, joten yli kahta tuntia tuskin tarvitsee matkalla viipyä.

Viikko 28/2012 – Iloa määrän kautta

Tälläkin viikolla tuli tehtyä uusi kilometriennätys, kun edelliseen viikkoon tuli lisäystä noin 11 km. Pidin kaksi lepopäivää, mutta vastapainoksi juoksin kahtena päivänä kaksi lenkkiä, eli harjoituksia tuli yhteensä seitsemän.

Taulukosta huomaa helposti, että määrä on tullut matalilla sykkeillä ja suhteellisen hitailla vauhdeilla. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että pystyn nykyään juoksemaan 6 minuutin kilometrivauhdilla keskisykkeen pysyessä alle 140 tai jopa alle 130. Ammattilaispiireissä sitä taidetaan kutsua peruskunnon nousemiseksi...

Torstain pitkis venyi peräti 30 kilsaan, koska oli hyvä fiilis ja lopussa pääsi juoksemaan sateessa. Pitkiksen vauhti oli sinällään kohdillaan, mutta kävelypätkät jätin tekemättä ennen viimeistä vitosta, koska en vain ollut ajatellut juosta noin pitkää lenkkiä. Jatkossa olisi kuitenkin tarkoitus kävellä pitkiksillä säännollisesti esim. 14/1-jaolla (14 minuuttia juoksua, minuutti kävelyä).

Jouduin vähän miettimään, miten merkitsen mäkisessä maastossa vedetyt treenit, joissa vauhti tai edes syke eivät pysy tasaisina. Nimesin ne sitten kevyiksi vauhtileikittelyiksi (VL-kevyt), sillä luonteeltaan ne ovat vauhtileikittelyjä, mutta eivät kuitenkaan sellaisia normaaleja, joissa lönköttelyn sekaan pistetään todella kovia pätkiä esim. puolimaratonin vauhdilla. Mäkisessä maastossa kyse on enemmän siitä, että välillä tekee mieli juosta joku tömpäre täysillä ylös ja välillä taas kävellä jokin kohta. Sunnuntain VL-kevyen tein lisäksi Vivoilla vähän normaalia haasteellisemmassa maastossa pitkin polkuja, mikä näkyy keskivauhdissakin selvästi.

Kaikki näyttää tässä vaiheessa hyvältä. Olo ei ole kovinkaan väsynyt, eikä jaloissa ole kipuja, mutta huomaa tässä jotain tehneensä. Training Stress Balance (TSB) on heittänyt vähän miinukselle, mutta uskallan kyllä vetää vielä yhden selvän määräviikon, jolla yritän puhkaista satasen rajan. Sitten voikin ottaa vähän kevyemmän viikon ja käydä Heinolan puolimaralla fiilistelemässä.

Viikko 27/2012

Ensimmäisellä lomaviikolla se pukkasikin sitten helteet kertaheitolla. En antanut sen vaikuttaa viikon kokonaiskilometreihin, mutta pitkisten keston jätin suosiolla pariin tuntiin tai vähän allekin. Aiemman kokemukseni perusteella pari tuntia on hyvä raja helteillä, sillä silloin selviän ilman suurempaa nestehukkaa ja palaudun mukavasti. Tarkoitus oli juosta pari pitkistä alkuviikosta, jotta viikonlopuksi jäisi aikaa muullekin. Suunnitelma onnistuikin kivasti, ja sain yhteensä kuudella lenkillä kasaan 81 kilometriä.

Lauantaina kokeilin 1,5 kilometrin vetoja normaalin tunnin lenkin yhteydessä. Hyvältä ne tuntuivat, vaikka en ollut ihan varma vauhdista. Katselemissani ultraohjelmissa tuollaiset vedot on tarkoitus vetää puolimaratonin vauhdilla, mutta minulla ei ole siitä kuin pieni aavistus, joka sekin on varmaan vähän liian optimistinen. No, sellaista 4:20-4:30 min/km minä nuo vedin, jolloin 1,5 kilometriä taittuu vielä selvästi alle seitsemän minuutin. Viimeinen oli vähän hitaampi veto, koska sai puskea vastatuuleen. Sykkeiden perusteella tuo ainakin on ihan hyvä vauhti tuon tasoisiin vetoihin. Sen kun vielä näkisi, että puolikkaan kisan saisi joskus juostua alle 1.35, jonka tuo vauhti tuottaisi.

Viikon mielenkiintoisin treeni oli lyhyydestään huolimatta perjantain hölkkä uusilla Vivobarefooteilla. Ihan tuossa naapurin poluilla niillä menin varovasti siten, että juoksin aina 5 minuuttia ja kävelin yhden. Muutenkin tuttu lyhyt askel painottui selvästi päkiälle, ja varsinkin ylämäissä juokseminen tuntui tosi hyvältä. Oli myös mahtavaa tuntea kaikki juuret, oksat ja pienetkin kivet jaloissaan. Tästähän saattaa innostua enemmänkin! Onneksi ehdin juuri ja juuri ostamaan paljasjalkakengät ja testaamaankin niitä ennen kuin luin Christopher McDougallin menestyskirjan Syntynyt juoksemaan (Born to Run), ettei sen voimakkaasti paljasjalkajuoksua kannattava ja normaalit juoksukengät tuomitseva näkemys ehtinyt vaikuttaa ensimmäiseen kokemukseeni. Mutta jälkensä kirja varmasti jätti, sillä sen verran nopeasti se tuli ahmittua heti oman kokeilun perään...

Oops!... I Did It Again – Ostin juoksukengät

Tunnustan. Ostin taas uudet juoksukengät, viidennet tänä vuonna. Puolustuksekseni täytyy kuitenkin todeta, että ostos oli etukäteen harkittu eikä vain päähänpisto alennusmyyntien lumoissa. Halusin kevyet kengät vapaa-ajalle, mutta niillä piti voida myös juosta lyhyitä lenkkejä. Erilaisia minimalistikenkiä olin testaillut, mutta ne eivät oikein istuneet jalkaan. Päädyin ostamaan Vivon paljasjalkakengät, joilla saan toivottavasti voimaa jalkaterän lihaksiin ja lisää potkua pohkeisiin.

Nyt minulla sitten on aktiivikäytössä 9 paria juoksukenkiä, jotka keräsin näytille samaan kuvaan.

Kuvasta puuttuvat vielä paketissa oleva Asics 1150 -pari ja jossain varaston uumenissa majailevat nastalenkkarit. Joku saattaa tunnistaa, että en ole kovinkaan merkkiuskollinen. Itse asiassa minusta on kiva kokeilla (ja ostella...) eri valmistajien kenkiä ja hankkia kokemusta niistä. Kaikkia merkkejä ei Asicsin, Adidaksen ja Niken valtaamilta Suomen markkinoilta löydy kaupan hyllyiltä, mutta ulkomaan nettikaupat ovat oiva apu. Sieltä vain sokkona tilaamaan kiinnostavaa kenkää mahdollisesti oikeassa koossa...

Toistaiseksi lähes kaikki kenkäni ovat olleet lievästi pronaatiotuettuja tai ainakin kiertojäykkiä, mikä on pitänyt taannoin vaivanneen polvikivun kurissa. Maastojuoksukenkäni ovat kuitenkin neutraalit, ja paljasjalkakengät ovat tietysti oma maailmansa. Keväällä ostamani Niket ja Adidakset eivät kummatkaan ole varsinaisesti pronaatiotuettuja, mutta niissä on kevyt dynaaminen tuki, joka näillä näkymin tuntuisi riittävän minulle. Tämä antaa tietysti aivan uudet mahdollisuudet erilaisten kenkien hankkimiseen!

En ole muistaakseni ostanut yksiäkään juoksukenkiäni normaalihinnalla, vaan olen aina hyödyntänyt urheiluliikkeiden alennuslaareja tai nettikauppojen edullisia hintoja. Kalleimmat kenkäni ovat maksaneet noin 70 euroa, jota pidän vielä ihan kohtuullisena hintana. Hyviä löytöjä voi kyllä tehdä paljon halvemmallakin. Alle 50 eurolla olen valmis ostamaan melkein mitkä tahansa kiinnostavat kengät, joiden sopivuudesta askeleelleni minulla on edes jonkinlainen käsitys.

Viikko 26/2012

Takana on touko-kesäkuun maratonien jälkeinen ensimmäinen normaali treeniviikko. Juoksin viisi lenkkiä, joista kertyi yhteensä 64 kilometriä. Noudatin parista eri ultraohjelmasta löytämääni tapaa, jossa viikonloppuna juostaan noin puolet viikkokilometreistä ja jossa lepopäivät ovat perjantai ja maanantai. Ainakin kokeiluna tuo toimi ihan hyvin, mutta päiväjakoa täytyy vielä miettiä arjen koittaessa ja muiden harrastusten jatkuessa syksyllä. Nythän minulla alkoi neljän viikon kesäloma, jolloin pitkiksiä on helpompi tehdä viikollakin, mikä jättäisi viikonloput avoimemmaksi muille kesämenoille.

Yllä näkyy viikon rakenne tarkemmin. Kokeilin puolimaraton- ja maratonvauhtisia pätkiä parin lenkin sisällä, kuten olin esimerkkiohjelmista lukenut. Ne toimivat tosi hyvin ja tuntuivat yllättävän helpoilta. Treenien keskisykkeissäkään ne eivät juurikaan näy. Muutenkin sain pidettyä sykkeen sopivalla tasolla koko viikon ajan. Tässä lienee taustalla se, että kuntoni on viimein noussut esiin kevään treenien jälkeen. Kahdet keventelyt maratoneille ja kummankin jääminen rasitukseltaan pitkän lenkin tasolle varmasti vaikuttavat asiaan. Joka tapauksessa tästä on hyvä jatkaa kilometrien lisäämistä. Heinäkuulle kun on tavoitteena saada kerättyä yhteensä 300 km.

Harjoittelu kohti ultraa alkakoon

Forssan jälkeen pidin taukoa juoksusta aina juhannusaattoon asti, vaikka jalat tuntuivatkin palautuneilta jo aiemmin. Muutenkaan ei tuntunut väsymystä kuin pari päivää, ja sekin taisi olla enemmän henkisellä puolella. Aattona ja juhannuspäivänä kävin vain kokeilemassa lyhyet vitosen köpöttelyt, jotta saisin varmuuden palautumisestani.

Sunnuntaina sitten kokeilin juosta kymmenisen kilometriä rauhallisesti. Vauhti oli noin 5:40 min/km, mutta syke pysyi käytännössä koko ajan alle 130. En muistanut, että olisin ikinä taivaltanut tuota vauhtia noin matalalla sykkeellä, ja juoksupäiväkirjahan tuon muistikuvan varmensi. Tuo on mielestäni signaali elimistön palautumisesta ja muutenkin hyvästä kunnosta, vaikka kisoissa ei olekaan onnistanut. Ja paras merkki on tietysti se, että tuo lenkki tuntui tosi hyvältä!

Tällä kesäkuun viimeisellä viikolla aion päästä taas takaisin normaalirytmiin juoksemalla sen tavanomaisen 60-65 kilometriä. Hyvin homma lähti käyntiin, sillä kokeilin paristakin eri ultraohjelmasta löytämääni harjoitusta, jossa keskellä 10-15 kilsan lenkkiä juostaan muutama kilsa maravauhtia tai sitten 1-1,5 kilsan vetoja puolimaratonin vauhdilla. Kokeilussani juoksin reilut 13 kilsaa ja ripottelin joukkoon kolme kilometrin vetoa noin 4:40-vauhdilla. Hyvältä tuntui, kun lönkötteli rauhallisesti noin kuuden minuutin vauhdilla muun ajan ja vedoissa sitten rennosti kovaa. Varmasti tulee tehtyä noita harjoituksia säännöllisesti.

Ensi viikolla loman alkaessa aloitan kilometrien lisäämisen ultraharjoittelun tasolle. Toki ajattelin tälläkin viikolla jo juosta vähän hiljempaa kuin maratonohjelmissa. Lisäksi aion juosta jollain tavalla kuormittavan treenin myös lauantaina ennen sunnuntain pitkistä. Eiköhän noilla toimenpiteillä saa jo vähän tuntumaa tulevaan. Samalla yritän miettiä jonkinlaista suunnitelmaa viikkokilometreistä ja määräviikkojen sekaan ripoteltavista kisoista.

Perspektiiviä hakemassa

Tämän vuoden kisat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan, mikä on aiheuttanut pientä ahdistusta. Heti tuollaisen kisan jälkeen tulee aina pohdittua syntyjä syviä ja harkittua radikaalejakin ratkaisuja treenaamiseen ja kisaamiseen. Onneksi nuo tuntemukset ovat menneet nopeasti ohi, ja pian on löytynyt uusi tähtäin, jota kohti on voinut alkaa suunnata harjoittelua. Silti tällainen tiukan tavoitteellinen sykli ainaisine ennätystavoitteineen tuntuu henkisesti turhan kuluttavalta. Siihen saattaa hukkua koko harrastuksen riemu.

Ainakin loppuvuodeksi yritän vähän erilaista ja rennompaa lähestymistapaa. Toki Joensuun ultra on selvä ja iso tavoite marraskuussa, mutta sitä kohden yritän mennä ilon kautta. Se on muutenkin tuntunut alusta asti enemmän isolta seikkailulta kuin juoksukisalta, mikä vain lisää poikamaista innostustani. On hauska päästä kokeilemaan suuria viikkokilometrejä normaalia hitaammalla vauhdilla, ja esimerkiksi noin 40 kilometrin juoksu mökille kiehtoo suuresti.

Parille puolimaratonille olen ilmoittautunut, mutta toisella tarkoitukseni on jänistellä kaveria kahden tunnin alitukseen ja toisellakin on tarkoitus ehtiä ihastelemaan kauniiksi kehuttua puistoreittiä. Syksyllä on toki paljon varteenotettavia maratoneja, mutta etukäteen en taida sellaiselle ilmoittautua. Käyn kokeilemassa ehjää kisaa mukavuusalueella, jos siltä jossain vaiheessa tuntuu. Samalla saisi testattua vatsan toimintaa tositilanteessa, jotta voisi oppia siitäkin vähitellen uusia asioita. Harjoittelun ehdoilla on kuitenkin tarkoitus mennä, sillä tavallisista harjoituslenkeistä nauttiminen on lopulta tämän harrastuksen ydin.

Näin jälkikäteen ajatellen perspektiivini taisi hukkua heti ensimmäisen maratonin jälkeen. Se meni aloittelijan tuurilla aivan nappiin niin ajallisesti ja vauhdinjaollisesti kuin tankkaamisen ja kisajuomisenkin suhteen. Sen jälkeen iski jonkinlainen vauhtisokeus, ja luulin, että kaikki menee aina kuin elokuvissa. Eihän se tietenkään niin voi mennä, että ennätys parantuisi joka kisassa. Joka tapauksessa harjoitusmääräni ovat kuitenkin lisääntyneet ja vauhdit kasvaneet. Pystyn juoksemaan kovempaa ja alemmilla sykkeillä kuin aiemmin, mutta pystyn myös juoksemaan pitempiä lenkkejä ja palautumaan nopeammin kuin ennen. Se jos mikä on hienoa. Ehkä perspektiivi on taas löytynyt.

Forssan Suvi-illan maraton 16.6.2012

Kaikki näytti hyvältä lauantaiaamuna. Lahdessa oli kuuma keli, mutta Forssaan oli luvattu vähän viileämpää ja pilvistä. Olo oli hyvä ja rento, sellainen sopivan jännittynyt muttei hermostunut. Jaksoin jopa ystävällisesti kuunnella ovelle ilmestynyttä Jehovan todistajaa, mitä ei ole ihan hetkeen tapahtunut.

Matka Forssaan sujui kivasti vanhempien asuntoautolla. Lähtöä odotellessa tuo oli loistava peli myös täysistuntojen kannalta, sillä kisakeskuksen vessajonot olivat jälleen hurjat. Pilviä alkoi kerääntyä taivaalle entistä enemmän, ja ilma oli hautova. Suolatabletti ja geeli naamaan vartti ennen starttia. Lopullisen ratkaisun alkuvauhdista tein vasta näillä main. Lämpöä oli sen verran, että reilusti alle 3.40 yritykseen en uskaltanut. Päätin lähteä tavoittelemaan loppuaikaa 3.45, eli kilometrivauhti olisi 5:20. Ei pitänyt olla mahdoton nakki, sillä tuota vauhtia on tullut juostua usean pitkiksen loppuvaiheilla ja myös pk-lenkeillä.

Menin lähtöalueella ihan hännille, koska siellä oli väljempää ja nettoaika lähtisi käyntiin vasta viivalta. Pari minuuttia lähtölaukauksesta olin viivalla, ja juoksu lähti käyntiin. Jokin hassu tunne oli vatsassa, mutta tulkitsin sen vain jännitykseksi, ja pian se menikin ohi. Alku meni kevyesti. Syke pyöri välillä 150-155, mikä on mulle oikein hyvä taso. Eka kymppi meni reiluun 53 minuuttiin, eli olin tavoitevauhdissa.

Ekan kympin jälkeen reitti kääntyi Tammelasta takaisin Forssaan. Maltoin hyvin mieleni ja jatkoin samalla vauhdilla kuin siihenkin asti. Puolimaratoonarit kiristivät tahtia maalinsa lähestyessä, mutta maltoin mieleni ja annoin heidän mennä menojaan. Toki otin aina selän joltakulta, jos tuuli pääsi puhaltamaan vastaan. Toinen kymppi meni myös reiluun 53 minuuttiin, ja syke ei ollut vieläkään noussut yli 160 kuin joissain ylämäissä. Puolimatkan kohdalla kello näytti noin 1.52.

Toisen lenkin alkupätkällä oli tarkoitus kiristää vauhtia, sillä siinä on mukavia loivia myötäisiä ja tällä kertaa myös vieno myötätuuli. Parin kilometrin ajan tuo onnistuikin, ja vauhti oli noin 5:15 min/km. Sitten tapahtui jotain, ja vatsapistokset ilmestyivät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensin alkoi pistää vasemmalle puolelle ja sitten myös oikealle. Juomapisteellä otin vähän normaalia enemmän kävelyä, mikä helpotti hetkeksi. Yritin edelleen juoda normaalisti Dexalia ja vettä sekä ottaa viime vuonna paljonkin piristäneitä suolakurkkuja. Noin kilometri juomapisteeltä pistokset alkoivat taas, tällä kertaa myös vatsan yläosassa. Edelliset juomat jäivät mahaan hölskymään ja ilmeisesti alkoivat painaa palleaa, mistä vatsan yläosan kipu sitten vain paheni.

Siinä jossain 26 kilsan kohdalla tämän pojan selkäranka sitten katkesi. Vauhtia oli pudotettava, mutta toivoin vielä pystyväni juoksemaan 5:40 min/km tai ainakin alle kuuden minuutin kilometrejä. No, parin kilometrin päästä sekin osoittautui turhaksi toiveeksi. Pistokset pahenivat ja energiatasokin alkoi selvästi pudota, kun uutta ei saanut enää sisään. Jano oli myös tolkuton, ja yritin juoda vettä joka pisteellä. Eihän se tietenkään mihinkään imeytynyt, ja olo vain paheni, kun täysi vatsa alkoi painaa palleaa entistä rajummin. Noin 34 kilsan kohdilla oli pakko aloittaa pitemmät kävelypätkät, sillä kipu nosti välillä vedet silmiin.

Keskeyttämisajatus kävi mielessä, mutta suljin sen mahdollisuuden pois heti. Saavat pakottaa minut keskeyttämään mikäli taju lähtee, mutta suorilta jaloilta en keskeytä. Noudatin jonkun ultrajuoksijan taktiikkaa, jossa juoksin, kun kävely sattui liikaa, ja päinvastoin. Olo ei parantunut missään vaiheessa, mutta kilometrit vähenivät. 39 kilsan kohdalla päätin juosta koko loppumatkan, vaikka mikä tulisi. Ja niin tein. Maalissa kelloni näytti nettoaikaa 4.07. Käsittämätöntä että noin lähelle neljää tuntia pääsee tuollaisella suorituksella!

Maalissa ei maistunut ruoka eikä juoma. Olin kuulemma aivan valkoinen, ja huuleni sinersivät. Kotimatkalla sentään alkoi limppari maistua, ja sain syötyä myös hampurilaisaterian. Päätin olla juoksematta uutta maratonia ennen kuin saan selvyyden vatsaongelmiini. Tuskinpa tuokaan päätös pitää, sillä kisavauhdilla juostava maraton taitaa olla ainut mahdollisuus testata koko asiaa autenttisesti. Mutta vakavan mietinnän paikka tämä on.