Paljastettakoon heti, että aion kirjoittaa hieman mielen temppuilusta treenaamisen yhteydessä. Keskustelen toki mielelläni yleisemmästäkin sekopäisyydestä(ni) ja voin antaa vertaistukea kaikille paniikkihäiriöön liittyvästä sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiville, mutta ehkä sitä ei kannata sotkea tähän blogiin. Treenaamiseen liittyvä mielen temppuilu on tullut viime aikoina tutuksi, koska olen noudattanut varsin orjallisesti hyvin monipuolista ja vaihtelevaa treeniohjelmaa. Viime aikoina lukemani ultrakisojen raportit ovat myös tuoneet asian säännöllisesti esiin.
Mielen temppuilulla juoksun yhteydessä tarkoitan sitä, että tuntemukset ja kehon viestit saavat ajatukset jotenkin sekaisin. Sitä tapahtuu, kun pitäisi juosta kovaa epämukavuusalueella tai kun pitäisi malttaa kävellä pitkien lenkkien yhteydessä. Kun painaa vauhtikestävyysharjoitusta veren maku suussa ja jalat hapoilla, alkaa helposti leikittelemään ajatuksella, että ei tätä tarvitse jatkaa suunniteltua aikaa tai matkaa. Että pikkaisen vähempikin riittää... Ohjelmani pitkillä lenkeillä taas pitäisi kävellä reilusti ja säännöllisesti matkan varrella. Silloin sitä miettii, että onhan näitä pitkiksiä ennenkin juostu kokonaan ilman mitään nössöilyjä. Hassuja ajatuksia tulee myös lepopäivinä. Silloin helposti huijaa itsensä luulemaan kunnon laskevan, koska keho ei saa säännöllistä liikunta-annostaan.
Millä nämä mielen temppuilut sitten voitetaan? Jostain se voima tai maltti pitää vain löytää, jotta pysyy suunnitelmassaan. Omat selviytymisstrategiani liittyvät välillä pieniin yksityiskohtiin tai treenin seuraaviin minuutteihin. Välillä taas mietin suurta kokonaisuutta, jonka osa se yksittäinenkin treeni tai lepopäivä on. Toisaalta joskus pitää osata luovuttaa, keventää tai koventaa. Ja mistäs sen muka sitten tietää, ettei tee sellaista vain mielen temppuilun takia? Niinpä. Ei tämä ihan helppoa hommaa aina ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti