Kisajännitystä

Huomenna virittelen pitkästä aikaa numerolappua rintaan Uusi Lahti -juoksun puolimaratonilla. Kummallisesti pieni jännitys meinaa vaivata, vaikka olen lähdössä matkaan ilman tarkkoja tavoitteita. Toki lähden juoksemaan ennätystä, mutta se ei kummoisia vaadi, koska en ole vielä ikinä juossut puolikasta tosimielellä alusta loppuun. Viime kesänä kellotin Heinolan hellejuoksussa 1.48, mutta sielläkin himmailin marasykkeen nurkilla aina 15 kilometriin saakka. Mikä siinä sitten oikein jännittää?

Eniten varmaan jännittää se, että näillä pikamatkoilla mennään koko ajan varsin kovilla sykkeillä. Kun taiteilee anaerobisen kynnyksen tuntumassa, ei tunnu missään vaiheessa hyvältä ja koko ajan on riski mennä liian kovalla teholla ja hyytyä hetken päästä. Siksi kai en puolikkaita juuri ole juossutkaan. Liian hapokasta minulle. Tänä keväänä olen treenannut kovemmalla teholla kuin ikinä, kiitos Bakkenin ohjelman. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon vauhtikestävyyteni on parantunut. Jos jaksan painaa koko matkan 170:n tuntumassa olevalla sykkeellä, pitäisi ennätyksen parantua reilulla marginaalilla.

Osa jännityksestä on varmasti minulle ominaista yleisjännitystä. Olen nimittäin aina ollut kova jännittäjä, etten sanoisi jopa hc-tason jännittäjä. Muutama vuosi sitten asia diagnosoitiin virallisesti, mikä on helpottanut siihen suhtautumista. Enää ei tarvitse luulla, että se olisi ihan normaalia. Siitä voi pyrkiä pois lääkkeillä, terapialla tai vaikka ajatuksen voimalla. Helpotusta on tullutkin, mutta välillä se silti puskee pintaan. Näin käy ainakin juoksukisoissa, joihin on ladannut itselleen kovat odotukset. Hurja jännittäminen ei todellakaan ole mikään ihannetilanne valmistauduttaessa suoritukseen, jossa vatsan toimiminen on yksi keskeinen elementti, mutta minkäs teet. Murehtimalla asia ei parane, vaan pikemminkin pahenee. Ehkä se helpottaa ajan myötä, kun tulee kokemusta ja oppii tuntemaan itseään. Sitä odotellessa minulla on ainakin yksi vakioselitys ainaisille alisuorittamisille kilpailuissa.