Lahdessa kisa-aamu oli sateinen, eikä tilanne näyttänyt parantuvan koko parin tunnin ajomatkalla. Joutsenossa sade kuitenkin loppui kuin taikaiskusta. Lämpötilakin oli nousussa, joten päädyin lyhyisiin juoksuvermeisiin, vaikka monella muulla näkyi olevan hämmästyttävän paljon päällä. Ennen lähtöä uskaltauduin juttusille parin juoksufoorumilaisen kanssa, mikä oli mukavaa ja vei ylimääräistä kisajännitystä mennessään. Lähtökomento kuului ajallaan, ja taivallus sai alkaa.
Sopiva matkavauhti tuntui löytyvän helposti, kunhan olin ottanut alun ylämäen rauhallisesti. Sellaisia 5:10-5:20 minuutin kilometrejä tuli laputeltua ilman mitään ongelmia. Muutaman kilometrin kohdalla totesimme erään kanssajuoksijan kanssa olevamme samassa tavoitevauhdissa, joten päätimme yrittää yhdessä jatkaa tasaista vauhtia. Vauhti pysyi hyvänä jonnekin reiluun 25 kilometriin, jonka jälkeen minulle tuli vähän vaikeammaksi pitää samaa tahtia yllä.
Suurempia vatsaongelmia en ollut huomannut, mitä nyt oli vähän täysi olo edelleen. 28 kilsan kohdalla vaimoni kuitenkin huusi kannustusten ohessa, että olen kalpea ja että kannattaa syödä suolakurkkua seuraavalla juomapisteellä. Tarkastin tilanteen, ja toden totta, otsani oli ihan kuiva ja suolan peitossa. Hikoilu oli siis loppunut osittain, mikä ainakin minulla viittaa imeytymisongelmiin. Hiljensin saman tien aavistuksen vauhtia ja käskin uuden juoksukaverini jatkaa tavoitevauhdissaan. Seuraavalla juomapisteellä heitin suolatabletin naamaan ja jatkoin matkaa odotellen sen vaikutusta.
Muutaman kilometrin jälkeen meno alkoi taas tuntua helpommalta, ja sain kiristettyä vauhtia. Otin kaverini kiinni, ja pian oli hänen vuoronsa jäädä minun vauhdistani. Neste ja energia olivat taas alkaneet virrata vatsastani muuallekin elimistööni, ja sain syketasoa nostettua ainakin suhteellista loppukiriä varten. Ennen kisaa tapaamani juoksufoorumilainen sattui juoksemaan vastaan pienellä heikolla hetkelläni. Hänen kannustuksensa auttoi sillä hetkellä valtavasti. En tainnut jaksaa huutaa mitään järkevää vastausta, mutta uskon hänen kokeneena maratoonarina ja ultraajana ymmärtäneen asian.
Loppu tulikin sitten sisulla ja voimia säästelemättä. Oman kelloni mukaan olin menossa reilusti alle 3.50, mutta en ollut tajunnut kellon pätkäisseen aina muutamien alikulkutunnelien kohdalla. Stadionille tullessani kuulutettiin jo 3.46-alkuisia aikoja, joten sain juosta viimeisen ratakierroksen ihan tosissani. Virallinen kello pyshtyi siis aikaan 3.49.05, johon olen erittäin tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti